Mäkitupalaisesta professoriksi – J.E. Salomaa on täysin poikkeuksellinen suomalaisen filosofian historiassa

Toimittaja Juha Drufva on vuosikymmenien mittaan esitellyt suurelle yleisölle huomattavan määrän filosofisia ja ihmistieteellisiä teoksia. Hän on tehnyt uutteraa työtä filosofian popularisoijana. Tällaisen toiminnan merkitys korostuu, kun myös akateeminen filosofia ja ihmistieteet muuttuvat yhä enemmän ”neliömillimetrin tutkimukseksi”. Onkin tärkeää, että filosofian suurista kysymyksistä kirjoitetaan edelleen myös suomeksi.

Drufvan kirja Turun yliopiston pitkäaikaisesta filosofian professorista J.E. Salomaasta (1891–1960) on ennemminkin esitys Drufvan omista filosofisista käsityksistä ja hänelle merkittävistä filosofeista kuin elämäkerta. Hän ei käy järjestelmällisesti lävitse Salomaan elämänvaiheita ja kirjallista tuotantoa. Drufva tuokin vain vähän esille sellaista, mitä Salomaasta ei jo tiedettäisi muun muassa hänen omaelämäkertansa Eräs lapsuus ja nuoruus (1954) ja Mikko Salmelan väitöskirjan Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata (1998) pohjalta.

Mäkitupalaisesta professoriksi

Drufva ilmoittaa juuri Salmelan kirjassa törmänneensä ensi kertaa Salomaan filosofiaan ja elämäntarinaan. Tämä on täysin poikkeuksellinen suomalaisen filosofian historiassa. Salomaa oli kotoisin Liedosta Ankan kylästä. Perhe kuului kylän alimpaan sosiaaliseen ryhmään, mäkitupalaisiin. Takapajuisella kylällä ei juuri kukaan aikuisista ollut käynyt kansakoulua. Sellaiseen ei ollut varaa elämässä, jossa jo pienten lasten täytyi osallistua perheen elannon hankkimiseen.

Salomaan elämässä työnteko alkoi jo muutaman vuoden ikäisenä. Isänsä luvalla hän kuitenkin sai mennä kansakouluun ja sitten oppikouluun, kunhan itse vastasi elatuksestaan. Salomaasta ei tullut paimenpoikaa, vaan koulupoika. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän aloitti historian ja filosofian opinnot Helsingin yliopistossa. Ne sujuivat nopeasti ja menestyksellisesti. Akateeminen loppututkinto oli valmis joulukuussa 1913.

Seuraavana keväänä Salomaa matkasi Leipzigin yliopistoon kirjoittaakseen väitöskirjan kokeellisen psykologian uranuurtajan Wilhelm Wundtin laitoksella. Psykologia oli tuolloin vasta itsenäistymässä filosofiasta erityistieteeksi. Ensimmäinen maailmansota katkaisi hyvin käynnistyneen väitöskirjatyön. Salomaa palasi Suomeen. Aihekin vaihtui. Vastoinkäymisistä huolimatta hän väitteli filosofian tohtoriksi vain 27-vuotiaana teoksella Schopenhauer ja von Hartmann (1918). Tutkimuksen tekeminen oli hänelle innostavaa siistiä sisätyötä verrattuna lapsuuden ja nuoruuden koviin kokemuksiin.

Salomaa haki Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorin virkaa Arvi Grotenfeltin jäätyä eläkkeelle. Kovan väännön jälkeen virkaan valittiin arkkipiispan poika Eino Kaila. Mäkitupalaisen poika sai Kailalta vapautuneen Turun yliopiston filosofian professorin viran vuonna 1930.

Salomaa ei omaksunut Suomessa hallitsevaan asemaan nousseelle analyyttiselle filosofialle ominaisia ”tiedeuskoisia” oppeja ja matemaattista esitystapaa. Sen sijaan hän kehitteli suomeksi ja saksaksi omia historian- ja kulttuurifilosofisia näkemyksiään muun muassa Kantin, Schopenhauerin, Nietzschen ja Snellmanin ajatusten pohjalta. Hegeliläisyyden alkuvaiheita Suomessa Salomaa esitteli ulkomaisille lukijoille teoksessaan Die Anfänge des Hegelianismus in Finnland (1934).

Drufvan kirjassa korostuu erityisesti Schopenhauerin filosofian asema Salomaan ajattelussa. Toisaalta Salomaa oli kiinnostunut historiasta ja kansansivistyksen kysymyksistä. Ensin mainitusta on osoituksena teos Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain historia (1937), jälkimmäisestä monet kasvatusopilliset julkaisut. Hän kirjoitti myös kaksiosaisen Filosofian historian (1935–36). Kirja Kantista ilmestyi kuolinvuonna 1960.

Innostunutta filosofista pohdiskelua

Drufvan kirjan keskeisenä ansiona pidän hänen monipuolisia ja innostuneita filosofisia pohdiskelujaan. Niissä ei kaikkein suurimpiakaan kysymyksiä tai vaikeimpiakaan ongelmia kartella. Kirja onkin eräänlainen Drufvan oman filosofisen ajattelun esitys. Joka luvussa se lähtee liikkeelle jostakin Salomaan teoksesta, mutta pian erkaantuu siitä hakeutuakseen muiden filosofien ajatusten äärelle. Toisinaan tuloksena on kirkkaita oivalluksia, toisinaan sinne tänne poukkoilevaa ajatuksen vaellusta. Esitys ihmisen osasta maailmassa schopenhauerilaisen katsannon mukaan on kirjan hallituin kokonaisuus. Tässä noin 30-sivuisessa esseessä Drufva osoittaa omia filosofin taitojaan.

Monesti lukijan on vaikea hahmottaa tekstistä, onko kyseessä Salomaan esittämä näkemys vai Drufvan tulkinta siitä tai peräti jonkun muun filosofin käsitys. Kantin filosofiaa koskevassa esityksessä jää epäselväksi, selostaako kirjoittaja Salomaan Kant-tulkintaa vai mihin Drufva esityksensä perustaa. Tällaista ongelmaa ei olisi syntynyt, mikäli hän olisi käyttänyt lähdeviitteitä sekä huolehtinut paremmin siitä, että lukija tietää, kuka kulloinkin on äänessä.

Elämäkerrasta käydäkseen kirjassa olisi tullut käydä järjestelmällisesti lävitse Salomaan elämänvaiheet ja käyttää tässä hyväksi muun muassa virantäyttöihin ja muuhun yliopistolliseen toimintaan liittyviä asiakirjoja. Myös Salomaan elämän ajallis-paikalliset merkitysyhteydet olisi tullut ottaa tarkemmin huomioon.

Pätevä intellektuaalinen elämäkerta olisi puolestaan edellyttänyt Salomaan koko tuotannon huolellista analyysia. Vasta tällöin olisi ollut mahdollista saada esille hänen ajattelunsa kehityskulut ja olennaisimmat näkökohdat. Epäselväksi jää myös se, millaisiin yksilöpersoonallisiin ja yhteiskunnallisiin tekijöihin perustui se, että lietolaisen mäkitupalaisen pojasta tuli alle 40-vuotiaana yliopiston professori.

Drufvaa tulee kiittää siitä, että hän tuo Salomaan filosofian 2020-luvun todellisuuteemme. Drufvan kirja innostaa lukijaansa harrastamaan filosofiaa sekä arvioimaan kriittisesti ja laajakatseisesti omaa aikaamme.

Mikko Lahtinen on valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa

Juha Drufva: Paimenpojasta filosofiksi. J.E. Salomaan matkassa filosofian valtakunnassa. Atrain & Nord 2021. 260 s.