Ränsistynyt ja vino kyltti kehottaa kääntymään oikealle. Aivan kuten passissa ollut hirvimies neuvoi kysyttäessä tietä. Kallellaan olevassa tienviitassa lukee ”Pisavaaran luonnonpuisto”.
Hiekkatie muuttuu entistä huonokuntoisemmaksi metsäautotieksi, jonka päätepisteestä ilmoittaa tien molemmin puolin seisovat suuret kieltokyltit. Puistossa liikkuminen on kiellettyä ympäri vuoden ilman kirjallista lupaa.
Kylttien takana seisoo metsänvartijan talo, joka näyttää hylätyltä. Sen takana solisee kirkasvetinen puro.
Noin viidenkymmenen neliökilometrin kokoinen Pisavaara on Suomen vanhin luonnonpuisto. Se sijaitsee Rovaniemen ja Tervolan kuntien alueella.
Luonnonpuistojen ensisijainen tarkoitus on suojella alueen luontoa tutkimusta varten. Näin voidaan havainnoida, mitä ympäristössä tapahtuu ilman ihmisen läsnäoloa, ja luoda vastapari talousmetsälle.
Lintukuoro soi vallattomasti metsänreunassa. Samanaikaisesti tikka hakkaa puuhun rytmiä.
Metsänlaidassa on näyttelytila, johon on sijoitettu Pisavaaran historiasta ja eliöstöstä kertovia laminoituja tekstejä. Osaan on säilötty eläinten nahkoja ja kuivattua kasvillisuutta tietoiskuna alueen lajikirjosta.
Naavainen metsä on tarkkailtaessa erilainen, äänekkäämpi. Sellainen, mihin suomalainen luonnonkävijä ei ole tottunut.
Loikka ja pysähdys kivelle. Tarkoin suunniteltu akrobatia toistetaan kahdesti. Puron yli ei pääse ilman kiveltä kivelle hyppelyä.
Metsän puut eivät ole totuttuun tapaan tiheässä rivissä, vaan siellä täällä ripoteltuna. Kokonaisuus tuntuu väljältä.
Metsäteollisuus muokkaa tehokkaasti ympäristöä ja mielikuvia
Metsien luokittelua hallitsee puuteollisuuden tavoitteet, eikä edes käsitteestä ”metsä” ole täydellistä yksimielisyyttä, huomauttaa Suomen ympäristökeskuksen tutkija Ari Pekka Auvinen.
– Meillä on monta tapaa tilastoida metsiä. Ainakaan ekologian kannalta vallitseva käytäntö ei ole mairitteleva. Tämä ilmenee arvolatautuneina käsitteinä kuten ”joutomaa” ja ”kitumaa”, jotka myös laskentatavoissa nähdään metsinä, vaikka alueella ei juuri mitään kasvakaan. Metsien tilastoinnissa virallinen ikäluokittelu loppuu muistaakseni 140-vuoteen, mutta oikeasti 400-500 -vuotias metsä on vasta vanha.
– Luonnontilaisia metsiä on Suomessa viitisen prosenttia metsäalasta, kriteereistä riippuen, lisää Auvinen.
Retken aikana pohdin useita kertoja ”puupelto” -sanontaa. Havahdun ajatukseen, että lapsuuteni leikkipaikat eivät olleet metsässä, vaan pikemminkin ihmisen muodostamalla plantaasilla.
Metsäteollisuus on piirtänyt suomalaiseen mielenmaisemaan kuvan luontoa kunnioittavasta metsätyöstä.
Ihmettelen ”metsänhoito” -käsitettä. Siinä on vahva ulottuvuus hyveelliseen, ja luontoa edistävään toimintaan. Ehkä ripaus jotakin pyhää.
Metsän niin kutsutut hoidolliset toimenpiteet eivät kuitenkaan tunnu perustuvan luonnon pyyteettömään ennallistamiseen tai monimuotoisuuden ylläpitämiseen, vaan metsän näkemiseen ensisijaisesti raaka-aineena ja talouden välineenä. Metsää hoidetaan tuottavuuden maksimoimiseksi.
Metsäteollisuuden Suomen valloitusta on pohtinut myös Auvinen.
– Kuljen paljon etenkin Pohjois- ja Itä-Suomen syrjäseuduilla, ja ihmettelen, miten suomalainen metsäteollisuus on kyennyt levittäytymään näin ison maan lähes joka kolkkaan. Meillä on kokonaisia sukupolvia, jotka eivät ole ikinä nähneet luonnontilaista metsää.
Auvinen ei epäröi todeta, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet suomalaisen metsän monimuotoisuuteen.
– Hakkuut ja erinäiset metsätyöt ovat pääasiassa vastuussa nykypäivän metsien tilasta Suomessa.
Kuollut puu tarkoittaa monimuotoista elämää
Suoalueella mutkittelee ikivanhat lahonneet pitkospuut. Epävarmat pitkospuut eivät säästä maihinnousukenkiä kastumiselta.
Suon kosteikot kimaltelevat sinisenä, ja se näyttää siltä, kuin siihen olisi kaadettu polttoainetta. Kyseessä on todennäköisesti rautabakteeri, joka saa suon näyttämään ympäristökatastrofilta.
Hakkuita Pisavaarassa ei ole tehty vuoden 1942 jälkeen. Viimeisen kerran hakattiin metsänvartijan talon rakentamista varten. Tämän jälkeen alue on saanut olla koskematon.
Puistoon mahtuu monia erilaisia ekosysteemejä. Pohjoista koristaa suot ja lammet, kun taas etelässä on korkeita vaaroja ja jylhiä kanjoneita.
Metsässä kävely tuntuu esteradalta. Tuulikaatoja tulee vastaan jatkuvasti. Tämä saa kulkemisen näyttämään sporttiselta urheilusuoritteelta, aitakävelyltä.
Paksuihin ja sammaloituneisiin puunrunkoihin on kiinnittynyt liuta erilaisia sieniä. Tämä viestii lahopuunmerkityksestä monimuotoisuudelle. Myös pystyyn kuolleet puut ovat tärkeitä eliöille.
Valtakunnan metsien inventoinnista selviää, että talousmetsissä on lahopuuta noin kuusi kuutiometriä hehtaarilla. Pohjoisessa lahopuun määrä on pienentynyt.
Luonnontilaisissa metsissä lahopuun määrä vaihtelee kasvupaikan ja sijainnin mukaan. Sitä voi olla enimmillään pitkästi yli sata ja pienimmilläänkin 20 kuutiometriä hehtaarilla.
Hakkuualueita tulisi rajata paremmin suojelemaan lahopuuta, ja niiden merkitys on huomattu, mutta toimintatavoissa on vielä runsaasti petrattavaa, Sanoo Auvinen.
– Viimeisten vuosikymmenten aikana lahopuun määrä on etelän talousmetsissä noussut, mutta lähtötaso oli olematon. Metsäkoneet ja metsien maanmuokkaus heikentävät monimuotoisuutta lahopuita, kun niiden päältä ajetaan koneilla.
Hakkuiden jälkeen jätetyt nuoren puun rungot eivät korvaa täysin vanhaa ja paksua lahoavaa puuta. Monet harvinaiset eliöt tarvitsevat nimenomaan järeitä lahopuita.
Metsästä löytyy koti monelle uhanalaiselle eläimelle
Sorvajoen ylle on rakennettu silta, joka on lähes täysin luonnon peittämä ja romahtanut. Joki kertoo Sorvalammen olevan lähellä. Kivien päällä suoritettava akrobatia yli veden on jälleen kerran ainut vaihtoehto edetä tutkimusmatkalla.
Merkkejä eläimistä näkyy siellä täällä. Maassa on jälkiä, ja puissa koloja. Ajoittain pusikko heilahtaa osoituksena pakomatkasta.
Auvinen on huolissaan eliölajien kiihtyvästä uhanalaistumisesta. Hän selventää, että monet eliölajit ovat ríippuvuussuhteessa tietyistä puulajeista ja lahoamisen eri vaiheista. Lahopuun määrään on vaikuttanut ihmisen toiminta.
– Metsä on uhanalaisten lajien merkittävin koti. Lahopuusta elää jopa joka kymmenes kaikista Suomen eliölajeista. Kun puu kaatuu, tulee yksi eliö, myöhemmin toinen ja lopuksi kolmas. Jokainen voi päätellä, mitä eliöille tapahtuu, kun lahopuun määrä romahtaa.
Lähes joka yhdeksäs suomalainen eliölaji on uhanalainen. Uhanalaisten lajien määrä ei ole Suomessa vähentynyt, vaan lisääntynyt. Edellisestä tarkastelusta kasvua on tullut 1,4 prosenttia. Suomen ympäristökeskuksen ja Ympäristöministeriön punainen kirja nimellä kulkeva selvitys julkaistiin vuonna 2019.
Auvinen kiteyttää, että monimuotoisuuden ymmärtäminen tulisi saada osaksi poliittisia tekoja, aivan kuten hiilijalanjäljen laskeminen.
– Meillä tehdään politiikkaa, jossa arvioidaan hiilijalanjälki. Tämän rinnalla meidän tulisi arvioida kaikkien päätösten vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen. Ja etenkin niin, että ilmastotoimet eivät vaaranna monimuotoisuutta.
Sorvalampi on ällistyttävän kirkas. Erämaalammen pohjasta erottuu pienimmätkin yksityiskohdat. Uponneet oksat kertovat vuosikymmeniä jatkuneesta luonnontilaisesta onnesta.
Yhtäkkiä oksan vierestä pilkistää pienet jalat. Musta hyönteinen lähtee liikkumaan pinnan alla. Luulen tunnistavani sen sukeltavaksi kovakuoriaiseksi.
Noin 10 prosenttia hyönteislajeista on Suomessa uhanalaisia. Myös sukeltaviin kovakuoriaisten heimoon kuuluu uhanalaisia lajeja.
Hyönteinen muistuttaa minikokoista kilpikonnaa. Liikkuminen kimaltelevassa pohjassa on jäntevää ja rauhallisen määrätietoista. Aivan kuin se haluaisi esiintyä vieraalle lajille, ihmiselle.
Kuoriainen ui pinnan alla vielä yhden kierroksen, minkä jälkeen se palaa lähtöpaikkaansa, uponneen oksan suojiin.
uutiskirje 