Itä-Suomen pitäisi olla loppumaton metsäteollisuuden raaka-ainevarasto ja samalla esittäytyä turisteille neitseellisen koskemattomana eksoottisena erämaana. Itä-Suomessa onkin puhuttanut viime aikoina venäläisten tekemät tontti- ja kiinteistökaupat. Saimaan alueella rantatontti- ja kesämökkikaupoissa joka kolmas euro tuli viime vuonna Venäjältä. Kasvu jatkuu edelleen.
Tähän aiheeseen pureutuu myös Simo Hämäläisen viides Kätkäläis-sarjan romaani, Kätkäläinen ja naapurin mies (Gummerus).
Ruojanjärven rauha rikkoontuu, kun Kätkäläisen naapuritontti laitetaan myyntiin. Dieselit jyrisevät ja paikalle tuodaan kuormittain hirttä. Pian rannalle nousee hulppea linna. Paikkakuntalaiset alkavat oitis virittelemään kansanliikettä, kun selviää, että uusi naapuri on venäläinen.
Leviää huhu, että venäläiset omistavat kohta kaikki Imatran ja Savonlinnan kiinteistöt. Imatra menee kohta venäläisille, Savonlinna vuonna 2023.
Tontin ostaja ja hulppean hirsimökin rakennuttaja venäläinen Volodja seurueineen arveluttaa aluksi Kätkäläistä, ovathan liikkeellä olevat huhut mafiasta selkäpiitä karmivia. Ongelmia ilmaantuukin suojelurahojen vaatijoista ja Kätkäläinen joutuu sekaantumaan tapahtumiin yllättävällä tavalla.
Hämäläisen romaanin sivuille taisi ensimmäisenä ehtiä suomalaisen metsäteollisuuden alasajo, kun Kätkäläinen muistelee nuoruutensa savotoita. Hämäläinen kierrättelee tarinaa pienistä puroista suurelle globalisaation merelle. Mökin ukot ja akatkaan eivät voi välttyä maailman verkottumiselta. Se tulee ovista ja ikkunoista myös Kätkävaaralle median ja mustien kaupunkimaastureiden muodossa. Se asettuu taloksi lupaa kysymättä:
”Semmoistahan se oli maailman meno. Joku ketkutteli niukin naukin elossapysymisen rajoilla ja joutui vähän väliä nöyrtymään pyytämiseen ja pyytämisen syiden selittämiseen, eikä sittenkään aina ollut hampailla muuta tekemistä kuin kirskutella, mutta toiselle kertyy rahan roskaa ja tavaran törkyä ylen määrin. Toiset kellua kellottelevat elon laineilla pulskina kuin puutiaiset, toiset räpiköivät henkensä hädässä eikä pinnalla tahdo pysyä sittenkään.”
Kätkäläinen on
maailman tappi
Lieksassa syntyneen, Joensuussa asuvan Simo Hämäläisen (s.1947) tunnetuimman romaanihahmonsa, Kätkäläisen, seikkailuja on seurattu aiemmin neljässä romaanissa. Hämäläinen on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1995. Sitä ennen hän on työskennellyt toimittajana ja opettanut suomen kieltä Joensuun yliopistossa. Koulutukseltaan hän on filosofian lisensiaatti.
Hämäläinen on pitänyt yllä 30 vuotta eräänlaista ”kätkäläistä korpikommunismin” teemaa.
Onko tämä näkökulma ollut luotettava osviitta tarkastella tätä matoista muutosvirtamaailmaa? Onko Kätkäläinen ollut eräänlainen ”maailman tappi.”
– Pietari Aholainen ja hänen elämänkumppaninsa Iitamaria ovat kuvitelmissani ihastuttavan itsellisiä ihmisiä, vapaita ajattelemaan asioista ihan omalla tavallaan. Syrjäläisiä, laitimmaisia mutta ei missään nimessä reppanoita. Niiltä sijoilta saattaa nähdä joskus selkeämmin puuhakkaat hassutuksemme kuin jos itse meuhkaisi mukana. Kyllä ”maailman tappi” Kätkä on ollut, kiintopiste, jonka viereltä olen maailman menoa katsellut.
Onko syrjäseutujen ihmisillä todellisia mahdollisuuksia puolustaa omia etujaan ja elinolojaan? Ajatellaanpa vaikkapa 10.9. uutisia paperi- ja selluteollisuudesta? Vai onko kenties niin, että ajanoloon metsäteollisuuden väistyminen Itä- ja Pohjois-Suomesta avaa aivan uusia näköaloja, kun suurpääoma ei enää sanele elinehtoja?
– Siltä vaikuttaa, että meillä tapahtuu sama mikä jo tapahtui Ruotsissa: iso osa maasta jää kakkosasuntojen alueeksi, väki tiivistää suuriin taajamiin. Kun Kätkän sukupolvi poistuu, vaaroilla on tyhjää, tuuli vain humisee nurkkapäissä. Heidät vain on saateltava kunnolla ja kunnialla, ovat he niin mahtavan elämäntyön tehneet.
Onko 1950–80-lukujen Suomi mennyttä kalua? Mitä siitä on säilyttämisen ja vaalimisen arvoista?
– Mennyttä on, mutta ei aivan jäljettömiin. Kovan tulos tai ulos -ajattelun rinnalla elää edelleen se käsitys, että yhteiskunnan, jopa tämän niin sanottu talouselämän, pitäisi olla ihmisiä varten ja ihmisten hallinnassa eikä karata tunteettomaksi koneistoksi, joka nappaa ihmispolon, riepottaa rikki ja nakkaa sitten jätteenä sivuun.
– Luonnonlait ovat pysyviä, painovoimalle ei mahda mitään, mutta yhteiskunnan toimet ja toimettomuudet riippuvat sittenkin meidän tahdostamme. Tämä oivallus – sano, toimi – on sitä perintöä, jonka pitää säilyä.