Ristiriitainen työväenluokan sankari

Åsa Linderborg kirjoitti romaanin rakkaudesta isäänsä

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan. Like 2008. 286 sivua

Äiti lähti yhtenä talvi-iltana. Se oli ehkä sunnuntai.

Åsa oli kolme ja puoli vuotias ja oli ehkä sunnuntai. Äiti-Tanja lähtee ja Åsa jää kahden isänsä Leffen kanssa. Eletään 1970-lukua Vesteråsissa, jonka väestä kolmannes työskentelee Asealla. Iltapäivisin, kun sireeni on soinut ja kellokortit leimattu, keskustan täyttää ”Asean virta”, satojen metallityöläisten virratessa tehtaan porteista ulos.

Åsan iskä, ”Ruotsin paras karkaisija”, työskentelee Metallitehtailla. Joka päivä iskä polkee töiden jälkeen hakemaan Åsan, tyttömyttysensä, päiväkodista ja sitten poljetaan syömään mummon valmistama ateria. Joka päivä saa karkkia, eikä hampaita pestä koskaan.

Åsan lapsuutta värittävät isän alkoholismi ja viha porvareita kohtaan, mutta kunhan iskä, kuten kirjailija isäänsä läpi kirjan kutsuu, saa päivittäiset oluensa, on rakkaus tyttäreen ehdotonta.

Åsa Linderborg sanoo kirjoittaneensa romaanin rakkaudesta.

– Halusin kertoa, että on mahdollista rakastaa myös niin ongelmallista hahmoa kuin isäni oli. Ja että alkoholisti-isäkin on tärkeä isä. Kaikki isät ovat.

Monimutkainen
persoona

– Kenestäkään ei voi puhua vain yhdenlaisena. Isässänikin oli paljon puolia, joita en ymmärtänyt, ennen kuin kirjoitin tämän kirjan.

– Hän oli ylpeä työläinen, joka inhosi mennä töihin. Hän oli komea mies, joka ei huolehtinut itsestään. Ei peseytynyt eikä pessyt hampaitaan. Hän oli pieni lapsi isossa ruumiissa.

– Kylpyhuoneessamme ei ollut pyyhkeitä eikä sängyissä petivaatteita. Nukuimme pelkillä likaisilla patjoilla, vaikka muuten isä piti kodin aina tip-top-kunnossa.

– Isä rakasti minua ja sen tunsi koko ajan. Olen tietenkin ollut myös vihainen isän asettaessa viinapullon minun edelleni.

Romaanin kirjoittaminen oli Linderborgille sekä rankka että hauska prosessi.

– Isoin asia minulle oli löytää uudenlainen kieli. Hallitsen asiatekstit, mutta nyt huomasin osaavani kirjoittaa myös näin. Sen takia kirjoittaminen oli myös hauskaa. Olen jättänyt tarinaani liittyvän surun jo taakseni.

Suvun
tukiverkko

Minua ei omista kukaan -romaanissa hämmästyttää sen tarkkuus; kuinka aikuisena voi muistaa niin paljon yksityiskohtia varhaislapsuudestaan.

– Äidin lähtö oli dramaattinen ja minulle niin suuri trauma, että se on painunut muistiin tarkasti, pohtii Linderborg.

Toisaalta Linderborg muistuttaa, ettei äiti häntä kokonaan hylännyt. He tapasivat toisiaan säännöllisesti, viettivät lomia yhdessä ja Åsa oli aina tervetullut äidin kotiin.

– Miehet kyllä voivat kävellä matkoihinsa lastensa luota, eikä kukaan ihmettele sitä, mutta naiset eivät yleensä tee sitä.

Åsalla on laaja tukiverkko, ennen kaikkea suvun naisissa. Majken-täti pesee pyykit, mummo tekee joka päivä ruuan Åsalle ja iskälle, kuten Åsa isäänsä kutsuu.

Ilman suvun apua Åsa ja iskä eivät selviäisi, mutta samalla suku tukee myös isän juomista. He antavat rahaa ja ruokkimalla perheen, iskä pystyi käyttämään rahansa juomiseen.

Åsa Linderborg kiittää myös päiväkodin ja koulun ”fantastisia naisia”.

– En ollut koskaan lapsena yksin. Aina oli aikuisia ympärillä ja auttamassa.

Monen sortin
sosialistit

Åsan isovanhemmat sekä isän että äidin puolelta olivat vasemmistolaisia.

– Äidinäiti syntyi Neuvostoliitossa ja on ihaillut kaikkea Neuvostoliittoon liittyvää aina Stalinista lähtien. Nyt hän rakastaa Putinia, sanoo Linderborg ja nauraa.

Vasemmistolaisia ovat äiti ja iskäkin, mutta hyvin eri tavoin. Åsan äiti toimii Vasemmistopuolueen kansanedustajana.Hän ei ole sorrettu, mutta taistelee niiden puolesta, jotka ovat.

– Isän maailma oli hyvin mustavalkoinen; porvarit vastaan hän. Äidin maailmankatsomus oli monipuolisempi.

– Minä leimaan itseni sisään kolme minuuttia yli seitsemän ja teen töitä kuusi yli neljään. Raadan kuin eläin kahdeksan tuntia ja saan palkan neljästä. Loput Wallenberg pistää omaan taskuunsa. Sen kummempaa se ei ole, sanoo iskä romaanissa.

Iskä, Leif Andersson, kokee olevansa sorrettu, mutta hänestä ei ole barrikadeille, päin vastoin.

Shekkejäkään hän ei voinut kirjoittaa punaisella kynällä, ettei olisi paljastunut kommunistiksi. Kuitenkin hän oli koko aikuisikänsä suojelupoliisin kirjoissa, koska oli avioitunut tunnetun kommunistiperheen tyttären kanssa.

Pieni Åsa kasvaa kuunnellen puheita hirveistä riistäjistä ja ihanasta kommunismista. Iskän kommunismi on kuin Kuuba; siellä paistaa aina aurinko.

Lapsuus teki tehtävänsä; kirjailija-toimittaja Åsa Linderborg tietää edelleen selkeästi kenen joukossa seisoo.

– Olen sosialisti.

Tämän päivän
työläiset

Sadattuhannet ihmiset työskentelevät Ruotsissa edelleen teollisuuden palveluksessa. Mutta on myös uusi työväenluokka, joka ei näytä samalta kuin Åsan isä suurine lihaksineen ja kovettuneine käsineen.

– He työskentelevät siivoojina, myyjinä, he hoitavat lapsia ja vanhuksia. He eivät marxilaisen näkemyksen mukaan ole työväenluokkaa, mutta siinä Marx on mielestäni väärässä.

– Luokista puhuminen on Ruotsissa kiusallista, Linderborg sanoo.

– Tukholmalaisten toimittajakavereideni kanssa on ihan ok puhua siitä, että isäni oli alkoholisti, mutta ei siitä, että hän oli työläinen.

Kuulostaa tutulta. Myös Suomessa virallinen totuus on, ettei luokkayhteiskuntaa enää ole. Luokkapuhetta ovat herätelleet muun muassa ruotsinsuomalainen kirjailija Susanna Alakoski romaanillaan Sikalat ja tutkija Katriina Järvinen.

– Vaikka olen itsekin tehnyt luokkaretken akateemiseen maailmaan, tiedän kuitenkin, että on olemassa toisenlainenkin todellisuus, sanoo Linderborg.

– Minulla on toinen jalka työväenluokassa, toinen intellektuellissa vasemmistolaispiirissä, jossa luetaan paljon, käydään teatterissa, keskustellaan ja ollaan koulutettuja.

– Toisaalta tämä on aiheuttanut sen, etten ole kotonani oikein missään. Olen aina ulkopuolinen.

Työmies
vailla työtä

Kun Åsa kasvaa, suhde isään muuttuu. Samoin kuin isän suhde pulloon. Olut vaihtuu viinaan ja pullot yhä suurempiin.

Eteisen kaappi kertyy täyteen pulloja ja isä on yhä useammin sairaslomalla Metallitehtaalta. Hänet alennetaan pomosta takaisin tavalliseksi työmieheksi.

Hänen kanssaan ei voinut puhua, eikä se olisi enää huvittanutkaan minua. Me molemmat ajattelimme vain hänen pullojaan, emmekä nähneet toisiamme niiden takaa.

Pikkuhiljaa Åsa muuttaa äitinsä luo, liukuu yhä kauemmas isästään. Kirjoittaa ylioppilaaksi, toimii aktiivisesti Kommunistinuorissa, saa lapsen.

Työskenneltyään 37 vuotta Metallitehtailla, Leif Andersson leimaa korttinsa ulos viimeisen kerran heinäkuun 15. päivä 1992. Globaali talous muuttaa maailmaa, eikä Ruotsin parasta karkaisijaa enää tarvita.

– Isä muuttui viimeisen kymmenen vuoden aikana; hänellä ei ollut työtä, ei rahaa, ei hampaita, ei ylpeyttä. Pelkäsin hänen päätyvän kadulle ja juovan itsensä hengiltä.

Niin ei kuitenkaan käy, vaan isän viimeisinä vuosina Åsa ja iskä löytävät taas yhteyden ja iskä tapaa molemmat lapsenlapsensa.

Leif Andersson ei enää koskaan saanut oikeita töitä, josta saisi kunnon palkkaa. Satunnaisesti hän teki hommia puusepänverstaalla. Romaani päättyy hautajaisiin, jonne verstaan päällysmies tulee haalareissaan.

Niin seremonialla kunnioitetaan myös iskän elämää työmiehenä.