Pamfletti esittelee sveitsiläistä demokratiaa
Opas suoraan demokratiaan. Rolf Büchi, Nadja Braun ja Bruno Kaufmann. Suomentanut Irina Kyllönen. Like, into-pamfletti 2008. 203 sivua.
Suomalaiset jos ketkä tarvitsevat opastusta suoraan demokratiaan, koska täällä sitä on ollut kovin niukasti. Suomalaiset ovat päässeet sanomaan sanansa vain kahdessa neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä: vuonna 1931 kieltolain kumoamisesta ja 1994 Euroopan unionin jäsenyydestä. Lisäksi on ollut neuvoa-antavia kunnallisia kansanäänestyksiä.
Suomalaiselle voi tulla Opasta suoraan demokratiaan lukiessa yllätyksenä jo sekin, miten montaa eri tyyppiä kansanäänestyksiä on. Kaikki Suomessa järjestetyt äänestykset ovat olleet plebiskiittejä. Niissä aloitteentekijänä ovat vallanpitäjät, jotka pyrkivät näin oikeuttamaan omaa politiikkaansa. Siksi oppaan kirjoittajat eivät pidä plebiskiittejä lainkaan suoran demokratian periaatteiden mukaisina.
Osallistava demokratia on tehnyt sveitsiläisestä yhteiskunnasta erittäin keskustelevan ja sovitteluratkaisuja hakevan.
Varsinaisissa suoran demokratian menetelmissä aloitteentekijöinä ovat kansalaiset itse. Esimerkiksi kansalaisaloitteessa tietty määrä kansalaisia voi ehdottaa lainsäädännöllisiä muutoksia, joista sitten äänestetään. Kansalaispäätös puolestaan tehdään silloin, kun kansalaiset riittävän isolla joukolla vaativat kansanäänestystä parlamentin jo tekemästä päätöksestä.
Hylättykin aloite
voi johtaa muutoksiin
Sveitsiläissyntyisten kosmopoliittisten tutkijoiden ja kansalaisaktiivien kirjoittama teos esittelee erityisesti sveitsiläistä demokratiamallia. Siellä jo 1800-luvulla alkunsa saanut edustuksellista järjestelmää täydentävä suora demokratia on kehittyneempää kuin missään muualla.
Sveitsiläisillä on käytössään sekä kaasupoljin että hätäjarru, siis kansalaisaloite ja kansalaispäätös. Lisäksi kaikki perustuslain muutokset on hyväksytettävä kansalla. Äänestykset ovat sitovia. Sen sijaan Suomesta tuttuja plebiskiittejä Sveitsissä ei järjestetä.
Vuosina 1919–2008 Sveitsissä järjestettiin 475 valtiollista kansanäänestystä sekä tuhansia kuntien ja kantonien tasolla.
Kansalaisaloitteista noin joka kymmenes on mennyt läpi. Menestyksekkäimpiä ovat olleet ympäristö- ja liikennepoliittiset aloitteet. Soiden ja Alppien suojelu on edennyt, ja kauttakulkuliikenne on päätetty ympäristösyistä siirtää kokonaan kiskoille vuoteen 2010 mennessä.
Kansalaispäätöksissä hallitus ja parlamentti ovat joutuneet taipumaan hyvinkin usein, vuosien 1848–2007 aikana lähes puolessa tapauksia. Tosin viime aikoina vallanpitäjien onnistumisprosentti on kohonnut. Vuosina 1990–2007 se oli 73 prosenttia.
Vaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu läpimenneisiin aloitteisiin tai torjuttuihin parlamentin päätöksiin. Moni hävinnytkin kansalaisaloite on johtanut muutoksiin. Parlamentti tulee usein aloitteentekijöitä vastaan tekemällä vastaehdotuksen, eräänlaisen kompromissin, joka jossain määrin korjaa aloitteessa mainittuja epäkohtia. Se tuodaan kansanäänestykseen alkuperäisen ehdotuksen rinnalle tai säädetään parlamentissa.
Vastaehdotusten kautta esimerkiksi vammaisten oikeudet ja vesistönsuojelu ovat edenneet merkittävästi, vaikka alkuperäiset kansalaisaloitteet näistä asioista onkin hylätty.
Liike-elämän nurina
on hiljentynyt
Kirjoittajien mukaan pelkkään edustukselliseen demokratiaan takertuminen on jatkoa autoritaariselle alamaiskulttuurille, jossa hallinto päättää asiat ihmisten puolesta, ei ihmisten kanssa. Vaikeinta osallistavaan demokratiaan siirtymisessä on heidän mukaansa se, että poliitikot oppisivat luottamaan ihmisiin ja voisivat luopua täydestä kontrollista.
Kirjassa osoitetaan Sveitsin kokemuksiin vedoten, että suora demokratia lisää ihmisten kiinnostusta ja tietoisuutta yhteiskunnallisista asioista. Siten kansanäänestysten lisääminen on itsessään lääke siihen kansalaisten epävalveutuneisuuteen, johon vedoten suoraa demokratiaa yleensä vastustetaan.
Kolmikon mukaan osallistava demokratia on tehnyt sveitsiläisestä yhteiskunnasta erittäin keskustelevan ja sovitteluratkaisuja hakevan. Demokratiasta on tullut elämäntapa, ja mallin kannatus on hyvin laajaa. Liike-elämä on kuitenkin ajoittain nurissut – esimerkiksi vuonna 1992, kun äänestäjät hylkäsivät työntekijän oikeuksia heikentävän työlain sekä Sveitsin liittymisen Euroopan talousalue ETA:an.
Sittemmin yritysjohtajatkin ovat tulleet toisiin ajatuksiin. Syynä ovat taloustieteilijöiden tutkimustulokset, joiden mukaan suora demokratia edistää talouskasvua. Esimerkiksi verojen välttely vähenee merkittävästi – ehkäpä siksi, että kansalaiset saavat itse päättää verovarojensa käytöstä. Vastoin monien epäilyksiä kansalaiset ovat verovarojen käytössä myös nuukempia kuin poliitikot.
Suoran demokratian ylistyksestä huolimatta kirjassa muistutetaan myös sen rajoista. Eräässä sveitsiläisessä kunnassa asukkaiden sallittiin äänestää yksittäisten maahanmuuttajien kansalaisuushakemusten hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Liittovaltion korkein oikeus kuitenkin päätti, että menettely rikkoo perustuslakia. Aiheesta kirjoittavan Rolf Büchin mielestä oikeuden ratkaisu oli perusteltu. Ihanteellinen demokratia toteutuu hänen mukaansa jossakin perustuslaillisen ”tuomarivaltion” ja ”enemmistön tyrannian” välissä.
Voitaisiinko EU:ssa
ottaa opiksi?
Kirjoittajat suhtautuvat optimistisesti suoran demokratian etenemiseen. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa suuri osa 1980-luvun jälkeen säädetyistä uusista perustuslaeista sisältää merkittäviä suoran demokratian elementtejä.
Kirjan suomalaiseen laitokseen on lisätty helsinkiläisen asukasaktiivin Siboné Orozan artikkeli, joka kertoo Helsingin kaupunkimetsiä puolustavan liikkeen kamppailusta. Siinäkin demokratianäkökulma on keskeinen, ja liike vaatii nyt kunnallista kansanäänestystä kaupunkimetsien kohtalosta.
Pamfletistit näkevät mahdollisuuksia suoran demokratian kehittämiseen myös EU:n puitteissa siitäkin huolimatta, ettei EU-eliitti ole osoittanut kovin demokraattista mielenlaatua ajaessaan EU:n perustuslakia jääräpäisesti läpi kielteisistä kansanäänestystuloksista huolimatta.
Perustuslain eri versioihin kirjattu niin sanottu asialistakansalaisaloite antaa kuitenkin mahdollisuuden tehdä miljoonan EU-kansalaisen voimin lakiehdotus, joka komission on käsiteltävä. Vaikka tähän ei kansanäänestyksen mahdollisuutta sisällykään, monet kansalaisaktiivit ovat innostuneet ja useita aloitekampanjoita on käynnistetty.
Muuten kirja jättää EU:n osalta monia asioita avoimiksi. Jos EU:ta joka tapauksessa viedään liittovaltion suuntaan, Sveitsin malli olisi demokraattisempi kuin moni muu malli, mutta onko se sellaisenaan siirrettävissä ja turvaisiko sekään riittävästi pienten kansojen päätösvaltaa?
Vanha vasemmiston
vaatimus meilläkin
Oppaan alussa on oikeusministeri Tuija Braxin (vihr.) kirjoittama johdanto, jossa hän kannattaa yleisellä tasolla suoran demokratian kehittämistä. Voi tietysti ihmetellä, mitä Braxin edustama porvarihallitus ja hänen puolueensa ovat tehneet suoran demokratian eteen. Myöhemmin kirjassa kysytäänkin, onko Vihreiden puolueohjelmaan ainoana suomalaisena puolueena kirjatulla suoran demokratian vaatimuksella mitään käytännön merkitystä.
Mutta on vasemmistollakin opittavaa. Oppaassa muistutetaan, että työväenliikkeen vuoden 1903 Forssan ohjelmaan oli kirjattu selkeitä vaatimuksia suorasta demokratiasta, mutta vaatimukset on myöhemmin unohdettu. Toisin kuin usein väitetään, kirkon ja valtion erottaminen ei siis olekaan ainoa Forssan ohjelman tavoite, joka on vielä toteuttamatta.
uutiskirje 
