Kaupunginteatterin Elokuun ohjaus on löysä mutta teksti vangitseva
Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni näyttämö: Tracy Letts: Elokuu. Suom.: Lauri Sipari. Ohjaus: Kari Heiskanen. Lavastus: Hannu Lindholm. Puvut: Sari Salmela. Rooleissa: Ritva Valkama, Juhani Niemelä, Kreeta Salminen, Heidi Herala, Leena Uotila, Seppo Maijala, Sami Uotila, Riitta Havukainen, Matti Olavi Ranin, Jemina Sillanpää, Aino Seppo, Eero Aho, Seppo Halttunen.
Elokuun kirjoittaja Tracy Letts on täysiverinen Eugene O’Nealin, Tennessee Williamsin ja kumppaneiden perillinen. Elokuu on vanhaa kunnon amerikkalaista perhehelvettiä kaikilla mausteilla. Kyseessä ei siis ole komedia, Ritva Valkama ei ole pelkästään komedienne.
Elokuu eroaa edeltäjistään siinä, että sen keskeiset henkilöt ovat naisia. Valkama on oklahomalaisperheen matriarkka, jolta alkaa elämisen hallinta karata käsistä, vain kiukku ja pillerit ovat jäljellä.
Valkaman Violet Weston on veemäinen ämmä, mutta on hänellä ollut kamala lapsuuskin, eikä avioliitto yliopiston opettajan kanssa ole tuonut onnea sen paremmin kuin kolme tytärtäkään, joita Violet vanhemmilla päivillään halveksii.
Violet tietää pillerihumalastaan huolimatta kaiken mitä tapahtuu ja on tapahtunut. Hän myös laukoo kaiken julki. Lopulta hänen tyttärensä jättävät hänet niin kuin kuningas Learin tyttäret vanhan kuninkaan, eikä kukaan ole toistaan parempi.
Tytöt ovat äitinsä ns. kasvatuksen tuotteita, isä on ollut suurimman osan ajasta pois, opettamassa, vieraissa naisissa ja alkoholihöyryissä. Lopulta hän katoaa kokonaan ja siksi tytöt ovat tulleet rappeutuneeseen kotitaloon Oklahoman kuumille takamaille.
Puhe häviää
usein kulisseihin
Lettsin näytelmässä, kuten useimmissa amerikkalaisissa perhetarinoissa, ympäristö on tärkeä; tässä tapauksessa Oklahoman tasangot.
Preerioilta on kotoisin myös kotiapulainen, täysiverinen intiaanityttö Jhonna (Kreeta Salminen), joka osallistuu tapahtumiin eräänlaisen luonnonhengen tapaan. Hiukan teennäinen hänen hahmonsa on kirjoitettunakin ja ohjaaja on vielä korostanut teennäisyyttä intiaanipäähineillä sun muilla krumeluureilla.
Tracy Lettsin teksti on vahvaa, siinä ei ole mitään hölinää, kaikki on tärkeätä ja tarpeellista. Siksi harmittaakin, että paikoin on vaikea saada selvää näyttelijöiden puheesta. Alussa mukana on vielä herra Westonkin Juhani Niemelän hahmossa, mutta hänen repliikkinsä katoavat lähes kokonaan kulisseihin.
Vain Ritva Valkama ja hänen sisartaan esittävä (yhtä veemäinen ämmä) Leena Uotila puhuvat ehdottoman selkeästi.
Puheen katoamiseen vika on osin ohjauksessa. Kari Heiskasen ote näytelmään on levoton. Kohtausten välissä marssitaan ympäriinsä turhanaikaisesti ja näyttämötila on tehty liian suureksi intiimille näytelmälle. Jos tarkoitus on esittää laajaa preeriaa, se tulee selville taustakuvasta.
Itse ränsistynyt talon hahmo on kyllä hyvä lavaste.
Tiukempaa rytmiä,
rakas ohjaaja
Pidän kovin Elokuusta näytelmänä ja olisin suonut, että se olisi rytmitetty tiukemmin näyttämölle, mutta onhan se näinkin tapaus.
Elokuu on täynnä hyviä näyttelijöitä. Ei pelkästään Valkama ole tähti. Uotila on erinomainen. Riitta Havukainen Violetin tyttärenä Barbarana on äitinsä klooni, vaikka ei ehkä niin vahva. Hänen äijänsä (Matti Olavi Ranin) lähtee teiniprinsessan mukaan, tytär aloittelee nymfomaanin uraa ja avioero on viimeistä silausta vailla.
Havukaisen Barbara on nainen, jolla on loistava tulevaisuus takanaan, hänestä piti tulla kirjailija, mutta tuli yliopiston opettajan vaimo niin kuin äidistään. Hänellekin avautuu pilleripurkkien maailma, ellei sitten paikallinen sheriffi korjaa (mieluummin ehkä ne pillerit).
Havukaisen roolisuoritus paranee loppua kohti. Hän on vihainen, ensin äidilleen, sitten miehelleen, sitten tietenkin itselleen.
Elokuu vaatii
esittäjiltä ja katsojilta
Heidi Heralan vanhapiikatytär on jättäytynyt sivulliseksi vanhempiensa elämästä. Hän ei ole antautunut marttyyriudelle, vaikka onkin ainoa, joka asuu äitinsä naapurissa. Hän aikoo lähes viisikymppisenä lähteä valloittamaan New Yorkia luuserimaisen sukulaispoikansa kanssa, johon on rakastunut. Poika (Sami Uotila) on äitinsä nujertama keski-ikäinen peräkamarin nahjus, hän tuskin New Yorkissa tokenee.
Aino Seppo on Westonin nuorin tytär Karen, luuseri hänkin. Unelmien mies on tällä kertaa kolmesti naimissa ollut Steve (Eero Aho), josta ei ole vanhuuden päivien turvaa, ehkei edes sulhaseksi.
Elokuu on pessimistinen tarina, sukupolvien synnit jäytävät ihmisiä. He haluavat irti toisistaan, mutta eivät pääse, eivät ainakaan ajatuksissaan.
Kauhistuttava Violet Weston elää tyttärissään niin kauan kuin he elävät, yhtä hyvin Violet Westonin äärikamala äitimuori elää Violetin pillerihuuruisessa muistissa. Ja aina heidän mukanaan kulkevat Oklahoman läkähdyttävät preeriat.
Elokuu on näytelmä, joka vaatii paljon niin esittäjiltä kuin katsojilta, ohjaajaltakin. Se muuntuu ajan myötä sujuvammaksi. Repliikit ovat pitkiä, eikä niitä ensi-illassa aina muistettu. Se asia korjaantuu, ja todennäköisesti esityksen laahaavuuskin karisee.
Ohjauksen turhat marssit ja osoittelevat, viipyilevät perhepotretit ovat epäolennaisia. Teksti kantaa.
Amerikkalaiset osaavat perhehelvettinsä, se on toisenlainen kuin pohjoismainen, strindbergiläinen helvetti, mutta kyllä me yhtäläisyydetkin näemme. Huumoria, Jumalan kiitos, amerikkalaisissa tarinoissa viljellään enemmän, niin Elokuussakin, vaikka yleisöä tuntuu eniten naurattavat kiroilu.
lehti 