Aaro Hellaakosken, Lauri Viidan ja Kaarlo Sarkian runokokoelmat. Kotimaiset valiot -sarja. WSOY 2008.
Aaro Hellaakoskea on luonnehdittu luontotietoisimmaksi runoilijaksi. Se tosiaan pitää paikkansa. Hellaakosken runot ovat täynnä luonnonkuvauksia, aistimuksia luonnosta. Hänen runonsa ovat kunnianosoitus suomalaiselle luonnolle ja luonnon alati muuttuvalle kauneudelle.
Hellaakosken runoista jäi päällimmäisenä mieleen, ettei niin pientä olentoa olekaan, etteikö siitä löytyisi kauneutta ja elämää, etteikö sitä pitäisi kunnioittaa.
Tutustuin Aaro Hellaakoskeen paremmin nyt lukiessani hänen kokoelmansa. Alussa mielessäni pyöri alakansakoulun äidinkielen tunnit, jolloin piti pakonomaisesti lukea hänen runojaan. Mutta tajusin ”aikuisen viisaudella”, että lapsen tuntemukset ovat taakse jääneitä. Miellyin runoihin ja niiden tunnelmaan. Tajusin, että hän on saanut puettua sanoiksi ne tunteet, mitä minä tunnen luonnossa liikkuessani. Miten usein sitä jääkin katselemaan pilviä, joihin aurinko tai kuu tekee mielenkiintoisia kajastuksia. Katselee järven pintaa, miten se aaltoilee kesäisin, millainen raivo on syysmyrskyissä. Runojen luontokuvaukset ovat todella osuvia.
Runokokoelmassa on myös Hellaakosken sota-ajan runoteos Vartiossa vuodelta 1941. Vaikka en ole sotaa kokenut, pystyin hyvin siirtymään runojen kautta sodan tunnelmiin.
Kaikkein koskettavin runo oli Pieni jalka. Tunsin todellista ahdistusta ajatellessani, miten jollekin sotilaista on rintamalle tullut tieto, että hänelle on syntynyt pieni poika. Miten se on vaikuttanut mieheen. Hän on siellä kaukana jossakin tietäen, että ei ehkä koskaan näe poikaansa ja peläten, pystyykö suojelemaan häntä sodan kauhuilta.
Sen runon aiheuttama tunne-elämys oli ravisteleva kokemus. Kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan sotaa ja sodan kauhuja.
Lauri Viita ja paluu
60-luvun lapsuuteen
Siirtyessäni lukemaan Lauri Viidan kokoelmaa, palasin takaisin lapsuuteeni, 60–70-luvun pieneen maalaiskylään ja maalaistaloon. Melkein jokainen lukemani runo oli tuttu.
Edesmennyt äitini oli kova lukemaan runoja ja hän muisti niitä ulkoa pitkät pätkät. Jo pienestä tytöstä kuljin äidin mukana talon töissä; lypsyllä, heinätöissä, vasikka-aitauksien teossa, kasvimaalla… Aina oli jotakin tekemistä ja aina meidän lasten piti olla mukana äidin apuna. Äiti sai minut ja veljeni viihtymään työmailla mukanaan, kun hän kertoili tarinoita ja muisteli runoja ulkoa.
Lauri Viita tuntui olevan äidin suuri suosikki. Aina hän löysi kuhunkin työhön sopivan runonpätkän taikka tarinan. Meillä lapsilla oli tietenkin mukavaa ja työtkin sujuivat joutuisasti.
Lukiessani nyt noita Viidan runoja, ymmärsin myös äidin itseironian, mitä en lapsena nähnyt. Alustaessaan suurta ruisleipätaikinaa hän hoki Viidan runon Alfhild alkua:
”Äidit nuo toivossa väkevät Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta….”
Hikipisarat vain karkeloivat äidin otsalla, kun hän hoki tuota runoa vähän hampaat yhdessä. Voin vieläkin kuulla korvissani runon nuotin, miten se sekoittui äidin taikinan alustamisen tahtiin. Nyt ymmärrän ironian: siinä sitä ”väkevä äiti” niska limassa iskee nyrkkiä taikinaan, että perheellä olisi noin kuukaudeksi leipää. Äitini oli muuten erittäin pienikokoinen ihminen, mutta vahva kuin pieni härkä.
Lauri Viidan runot olivat läsnä päivittäin. Viedessämme äidin kanssa navettaan sialle ruokaa, tuli äidin suusta Viidan runo Yhteistoiminta:
”Akka kylän laskit kantoi, joka murun läävään antoi. Sika lihoi, akka laihtui. Joulun alla vuoro vaihtui.”
Miten jännittävä runo olikaan Kapina. Monena iltana äiti lausui minulle ja veljelleni urosluteen tarinaa, kun olimme menossa nukkumaan. Siinä sitä kuunneltiin ja vähän pelättiinkin, josko niitä lutikoita kömpii yöllä meidänkin sängystä.
Jaa-a olivathan nuo meille luetut iltasadut vähän toista kuin nykyajan sadut, mutta niistä on jäänyt minullekin tämä kipinä runoihin. Äidin perintönä.
Elävästi on jäänyt mieleen myös sekin kerta, kun mustavalkoisesta televisiosta katsottiin Veikko Sinisaloa lausumassa Viidan Betonimylläriä. Äiti ei hievahtanutkaan television äärestä, hän aivan kuin imi itseensä koko esityksen. Ja arvata saattaa mitä me seuraavina päivinä kuulimme ollessamme äidin mukana työmailla.
Vaikka Viidan runot ovatkin Tampereen maisemista, työläisrunoja, löytyy niistä yhtymäkohtia tuollaiseen pieneen maalaiskylään ja pienviljelijän arkeen.
Lauri Viita on ollut varsinainen sanataituri, sanankäyttäjä. Tuntuu, että runot ovat syntyneet hänellä helposti, arjen hetkissä. Monissa runoissa sanojen käytössä on jotakin lastenlorumaisuutta ja se varmaankin on auttanut äitiäni muistamaan niitä niin paljon ulkoa. Mutta sen voin sanoa, että lapsellisuus ja loruilu ovat kaukana näistä runoista. Näitä runoja ei pysty sanoilla kuvailemaan, niitä on pakko lukea itse ja tehdä itse omat johtopäätöksensä.
Kaarlo Sarkia,
elämäni pelastaja
Nuorimman tyttäreni syntymän jälkeen 1995 sairastuin pikkuhiljaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tyttäreni oli korvatulehduskierteessä elämänsä ensimmäiset kolme vuotta ja voin sanoa, että ei ollut elämä helppoa. Kaksi vanhempaa lasta kaipasivat minun huomiotani ja nuorin oli jatkuvasti kipeänä, kuumeisena ja itkuinen. Niiden kolmen vuoden aikana en nukkunut yhtään yötä heräämättä kesken unien. Monet yöt nukuin istuallani tyttö sylissä, että paine lapsen korvissa hellittäisi.
Tuona aikana sairastuin masennukseen pelkästä väsymyksestä ja huolesta. Parannuksen tielle aloin selvitä pikkuhiljaa ystävien tuella ja tietenkin tyttäreni korvatulehduskierteen lauetessa.
Muistan, kuinka eräs ystävättäreni oli mukana kansalaisopiston runoryhmässä. Hän pyysi minutkin sinne mukaan. Juuri silloin siellä ryhmässä olivat aiheena Kaarlo Sarkian runot. He olivat valmistelemassa Sarkia-aiheista esitystä. Ryhmän jäsenten keski-ikä oli noin 65-75 vuotta. Elämää nähneitä ihmisiä.
Aluksi minä vain kuuntelin. Tuntui kuin puhdistava, hellä kesäsade olisi langennut minun päälleni, kun kuuntelin heidän lausuvan Sarkian runoja. Tunnelataus oli käsin kosketeltava.
Ryhmässä oli eräs vanha herrasmies, joka lausui Sarkian runon Älä elämää pelkää. Se oli hetki, jolloin rakkauteni Sarkiaan syttyi ja minä aloin päästä takaisin jaloilleni omassa elämässäni. Sen herrasmiehen ääni oli täynnä voimaa ja iän tuoma kokemus huokui hänen lausunnastaan.
Siitä hetkestä ryntäsin kirjastoon ja etsin Kaarlo Sarkian teokset käsiini ja aloin lukea. Myöhemmin löysin Sarkian kokoelman itselleni antikvariaatista.
Älä elämää pelkää oli minun mantrani, sitä minä hoin tilanteessa kuin tilanteessa. Ja täytyy sanoa, että se auttoi. Jollakin kummallisella tavalla minä sieltä masennuksen syövereistä kampesin itseni takaisin elävien kirjoihin. Sarkia oli apunani. Kirja oli sänkyni vieressä yöpöydällä, se kulki mukanani käsilaukussa. Aina kun tuli huono hetki, hengitin syvään ja aloin mielessäni miettiä runoa Älä elämää pelkää. Varmaankin joku viisas sanoisi, että se oli jonkinlaista itsehypnoosia. En tiedä, mutta minua se auttoi.
Toinen Kaarlo Sarkian runo, joka myös tuli läheiseksi on Kauniille veljille. Runo alkaa sanoilla:
”Kun olin ruma ja nilkku, kun kärsimysten häkkiin minut lukitsivat kohtalon teljet…”
Sehän oli suoraan kuin minun elämästäni.
Vihdoin viimein uskaltauduin myös itse lausumaan runoja. Ensimmäinen runo, jonka lausuin oli tietenkin Sarkiaa, nimeltään Valohämyä. Se oli myös sellainen runo, joka kosketti minua syvältä, parantava runo.
Yhä vieläkin Kaarlo Sarkia on minulla lähellä, jos ei nyt ihan käsilaukussa niin vieläkin yöpöydän laatikossa. Aina tarpeen tullen kaivan Sarkiani esiin ja etsin voimarunojani ja aina niistä löytää jotakin uutta. Uuden näkökulman, uuden ajatuksen. Minulle Sarkian runot ovat ajattomia ja elämäni tärkeimpiä runoja.
Toivottavasti joku muukin hänet löytää ja jollekin muullekin niistä on apua. Voin ainakin suositella lämpimästi kokeilemaan.
uutiskirje 
