Käsityöperinne on katoamassa
Käsityöläisyyteen tutustuessa voi huomata, että taitoja ja perinteitä katoaa koko ajan. Joel Nokelainen tekee oman osansa pitääkseen käsityö- ja etenkin vuoluperinnettä hengissä.
– Valmistuin valokuvaajaksi 1979 ja pidin lopputyönäyttelyn nimellä Vierailuja käsityöläisten pajoissa. Näyttely poiki kaksi kirjaa, Käsityöläisammatteja 1 ja 2. Kirjoissa oli noin neljäkymmentä käsityöläisammattia. Siinä vakuuttui siitä, että on paljon asioita jotka auttamatta katoavat ihmisten mukana. Osittain siksi, että myös tekijän persoonallisuus vaikuttaa paljon lopputulokseen.
Osaaminen ja persoonallinen tapa elää, ovat käsityöläisyyden hallitsevia osa-alueita.
”Pääasiallisesti vuolukouluun hakeutuvat aika iäkkäät ihmiset.Ihminen katoaa, mutta taito voi jäädä ja kehittyä.
Perinteen
elvytystä
– Isä teki monenlaisia käsitöitä ja oli hyvin taitava vuolija. Monet sanovat minua taitavaksi, mutta kyllä isä oli paljon taitavampi. Tätä taustaa vasten näen käsityöläisyyden osana ihmisyyttä, joka katoaa helposti. Ainoa tapaa pitää käsityöläisyyden perinnettä hengissä on se, että sitä näkee tehtävän.
– Tästä syystä olen halunnut pitää satuvuolun ja vuolemisen yleensäkin esillä. Kun minä olen näkyvissä niin ihmisille tulee mieleen, että hetkinen voisi vuollakin. On tärkeää, kun käsitöitä näkee tehtävän, että ne tehdään taitavasti. Yleensähän se töiden huippu tulee esiin, kun esineitä tehdään myyntiin. Se huippu sitten innoittaa ihmisiä ajattelemaan ja kokeilemaan, että oho – tuonhan pystyy tekemään noinkin hienosti, Nokelainen sanoo.
Käsityöläiset valjastavat itsensä niin kiinni töihin, että aikaa markkinoitiin ei jää, vaikka juuri se olisi perinteen säilymisen kannalta hyvin tärkeää. Varsinaisilla käsityöläisillä ei myöskään usein ole kykyjä ja haluja tuoda osaamistaan esille, vaan markkinointi tuntuu hyvin vieraalta.
– Tänä päivänä ymmärrän, että loppujen lopuksi pitää lähteä ulos ja liikkeelle. Ja sitä minä tässä tällä hetkellä teen.
Satuvuolun
synty
Satuvuolu sai alkunsa 1970- ja 80-lukujen taitteessa, kun Joel Nokelainen luki pojalleen satuja.
– Luin Marjatta Kurenniemen Käkkyrämänty -satua moneen kertaan. Siinä tuli mieleeni yhdistää satu ja linnun vuoleminen. Olin saanut apurahan Helsingin kaupungilta vähän tämän tyyppisiin tarkoituksiin. Sen pienen rahan turvin toteutin ensimmäisen satuvuolun Jugend-salissa joulukuussa 1985. Käytin koko apurahan siihen tapahtumaan, maksoin vuokran ja ostin puuta ja teetätin ensimmäisen puukon omasta mallistani.
– Siihen asti olin vuollut monenlaisissa tavaratalo- ja ulkomaankauppaliiton tapahtumissa eripuolilla maailmaa. Joka paikassa ihmisillä oli kiire, he näkivät osan lintuvuolusta, mutta eivät koskaan kokonaan. Ajattelin, että teen sellaisen esityksen johon yleisö sitoutuu. Täytyy kuunnella tarinaa ja samalla näkee koko vuolun, kertoo Nokelainen satuvuolun synnystä.
Satuvuolu myös televisioitiin ja esitettiin 1986.
Kesällä 1989 Nokelainen oli jättänyt valokuvauransa taakseen ja oli museoviraston toivomuksessa vuolemassa Seurasaaressa. Siellä hän tapasi Nukketeatteri Sammon henkilöstöä.
– Nukketeatteri palkkasi minut kolmeksi kuukaudeksi. Teimme esityksen, jota esitettiin pitkin Etelä-Suomea kolmisenkymmentä kertaa. Siitä lähtien näitä esityksiä on ollut, joka vuosi. Joskus vähän enemmän joskus vähemmän. Firmoissa, lastentarhoissa, erilaisissa tapahtumissa, koulussa ja milloin missäkin.
– Olen kirjoittanut sadun keppejä vuolevasta prinssistä ja haluaisin tehdä siitä toisen tarinan, linnun rinnalle. Tarinassa on valtava potentiaalisuus, kunhan puitteet sen toteuttamiseen mahdollistuvat.
Urbaania
vuolemista
Nokelaisella oli käytössään kioskigalleria Helsingin Punavuoressa 1990-luvulla. Tilan sisälle näki suoraan kadulta. Galleriassa Nokelainen antoi yksityisopetusta muutamana iltana viikossa.
– Vuolukoulutoiminta on ollut hiljaa mukana kokoajan, silloin tällöin vedän myös vuolukursseja. Kyllä oppimishaluisia on, mutta kursseille tulo riippuu siitä miten hyvin niistä on tietoa esillä. Aina tietoa kursseista eivät löydä nekään, jotka aktiivisesti haluaisivat vuolla. Moni asia hukkuu tähän maailman valtavaan informaatiotulvaan.
Vuosittain vuolukoulussa opiskelee muutamia kymmeniä ihmisiä.
– Pääasiallisesti vuolukouluun hakeutuvat aika iäkkäät ihmiset, lisäksi on jonkin verran vanhempia jotka tuovat lapsiaan. Joskus on ollut myös lapsiryhmiä, esimerkiksi Helsingin seudun käsityöyhdistyksen kautta.
Nokelaisella on myös visio siitä miten vuolua voitaisiin tehdä ihmisille tutummaksi.
– Jos ajatellaan esimerkiksi Helsinkiä, tämä on jo kohtalaisen urbaani kaupunki. Täällä kioskigalleria oli paikka, jonne saattoi tuoda metsän puita ja vuolla ikkunassa. Jos olisi mahdollista niin toteuttaisin saman isommassa tilassa ja kaupungissa. New Yorkissa esimerkiksi voisi olla ikkuna, jossa vuollaan ryhmänä metsän puita. Tilanne olisi hienon näköinen ja aito, tällainen mahdollisuus tulee harvoin edes mieleen.
Nokelaisen vuolutaito ei mene suoraan alenevassa polvessa eteenpäin.
– Toivoa sopii, että tämä taito jää elämään. Ihminen katoaa, mutta taito voi jäädä ja kehittyä. Ja toivottavasti kehittyy, Nokelainen sanoo.
Valokuvauran jälkeen Joel Nokelainen on toiminut veiston opettajana sekä normaaleissa, että kehitysvammaisten kouluissa. Työssään hän päässyt opettamaan vähän vuoluakin.
uutiskirje 
