Marianne Peltomaa: Pimeä portaikko. Suomentanut Salla Simukka. Schilds 2009. 272 sivua.
Rikoskonstaapeli Vera Gröhnin kotirapussa asuu perhe, jolla totta tosiaan on ongelmia. Perheen yhden osan muodostaa moniongelmainen äiti Tanja vauvansa kanssa. Kolme muuta lasta on otettu huostaan. Tanjan neljällä lapsella on kolme isää.
Tanjan oma äiti on tunnekylmä myyjä, jolla on myös useampi lapsi eri miesten kanssa. Yksi on kotona lorvehtiva hulttio, toinen kontrollifriikki metronkuljettaja. Sekalaista sakkia yrittää pitää koossa täsmällinen velipuoli Sergei, mutta ei hänelläkään taida olla ihan puhtaita jauhoja pussissaan.
Tanja murhataan raa´asti ja lähipiiristä löytyy enemmän epäiltyjä kuin laki sallii.
Ruotsiksi kirjoittava Marianne Peltomaa on kaiketi ottanut vaikutteita synkistä ruotsalaisdekkareista, mutta ei kovin onnistuneesti. Peltomaa korostaa tarinansa ja henkilöidensä ankeutta niin pitkälle, että vaikutelma kääntyy tahattoman koomiseksi. Ei riitä, että poliisi Vera Gröhnkin on omien ongelmiensa parissa kamppaileva yksinhuoltaja, hän on kirjailijan kuvauksen mukaan myös ulkoisesti nuutunut.
Että ymmärtävätkö kaikki varmasti, että vaikeaa on?
Peltomaan kannattaisi tutkia hetki ruotsalaisdekkarien henkilökuvausta. Poliisiyhteisö on niissä joskus kiinnostavampi kuin kirjan varsinainen juoni ja poliisien vivahteikas yksityiselämä oiva lisämauste. Pimeässä portaikossa Vera Gröhnin lähin työtoveri on komisario Heimo Partanen, josta saadaan tietää, että hänen olemuksensa on hillitty ja hallittu. Muista poliiseista ei sitäkään.
Romaanin rikostutkinta ja murhan motiivit jättävät lukijan kylmäksi.
uutiskirje 
