Wilhelm Schmid: Onni – Kaikki mitä tulee tietää. Suom. Riitta Virkkunen. Ajatus Kirjat 2009.
Onni yksillä, kesä kaikilla. Onnen etsiminen lienee yksi ihmiskunnan rakkaimmista harrastuksista. Onnen menetystä seuraa onnettomuus. Mutta onni kadotetaan, ei odota se ketään, kuten suomalainen perustango opettaa.
Vuosituhansia on käyty uskonsotia siitä, kenen taivaassa on parhaimmat avaimet ikuisen onnen ja autuuden portin avaamiseen.
Oscar Wilde letkautti, että paras tapa tehdä lapsia on tehdä heidät onnellisiksi. Onnea metsästetään kuin hajamielinen hattuaan etsivä mies, joka ei huomaa hatun olevan hänen päässään.
Berliiniläinen filosofi Wilhelm Schmid (s.1953) toteaa kirjassaan Onni, että mielihyvään perustuvan onnen ongelmaksi tulevat ylisuuret odotukset: mitä enemmän odotamme ”myönteistä” elämää, sitä vaikeampaa meidän on elää ”kielteistä” todellisuutta.
Odotamme myönteisten kokemusten toistuvan tismalleen samanlaisina. Murhe onkin tästä näkökulmasta entistä onnea, joka ei ota toistuakseen.
Mitä ja millaista sitten on oikea onni, kuka sen määrittelee, miten se tulisi ymmärtää, jotta sen kätköistään löytäisi?
Ilo ei ole tuskan korvike, eikä sen vastakohta. Vain se, mikä ilmaisee itsensä ilossa, voi torjua sen, mikä ilmaisee itsensä tuskassa.
Onnen tavoittelun pakonomaisuutta voidaan pitää merkkinä epätoivosta, jonka merkityksen puuttuminen synnyttää. Schmid arvioi, että nyky-yhteiskunnassa ihmisiltä puuttuu merkitys kaikilla elämänalueilla ja hierarkian tasoilla:
”Kateissa on työn merkitys, oman elämän merkitys ja koko elämän merkitys. Mutta mitä merkitys on? Siitä, että jollakin ”on merkitystä”, puhutaan, kun tunnistetaan asiayhteyksiä. Silloin yksittäiset asiat, ihmiset, olosuhteet ja kokemukset eivät jää erillisiksi vaan kytkeytyvät jollakin tavalla toinen toiseensa. Voidaan sanoa, että merkitys on asiayhteyksiä ja merkityksettömyys asiayhteyksien puutetta.”
Savolaiset kutsuvat eläkeläistä kestojoutilaaksi. Sen sijaan kestonautintoa ei ole vielä ihmiskunta itselleen keksinyt.
Addiktioihin lankeaminen on varmin keino tehdä elämästään onnetonta. Minulle kaikki heti ja kerralla -asenne on myös Schmidin mielestä varma tapa ajautua onnettomuuden korpitielle. Tauot ja aikalisät kuuluvat osana elämään. Nautinnon on annettava rauhassa kerätä voimia ”antamalla himon vielä yltyä.”
Onnen etsiminen on yhteispeliä. Mikäli yhteisö voi huonosti, tuskinpa sen jäsenetkään ovat onnellisia. Schmid korostaa, että valistuksen yksilökeskeinen vapaus-käsitys muuttuu yhteisöllisemmäksi, yksilöiden uudenlaisiin sidoksiin itseensä, toisiin, luontoon ja uskontoon.
Tärkeään asemaan nousee talouselämän uudenlainen yhteiskunnallinen sitoutuminen tiettyyn tavoitteeseen, eritoten ympäristöyhteyksien vaalimiseen ja ylläpitämiseen:
”Toinen moderni aloittaa jälleen teleologisen merkityksenannon ja luo utopian, joka lienee jo pelkistä selviytymissyistä utopia kansallisen ja maailmanlaajuisen tason ekologisesta ja sosiaalisesta yhteiskunnasta.”
Tuon tavoitteen ytimessä on ajatus, ettei kenenkään enää tarvitsisi lausua nykypäivän ihmisen tavoin: ”Entä sitten? Ei voisi vähemmän kiinnostaa.”
Tämä pieni kirja onnesta herättää kauaskantoisia ajatuksia.
uutiskirje 