Helsingin Sanomien eilisen gallupin perusteella eurovaalien sokkitulos näyttäisi sittenkin olleen vaalin erityisluonteesta johtuva poikkeus. 5,9 prosentin katastrofista on toivuttu 8,2 prosenttiin.
Vaara ohi? Tuskin.
8,2 on Suomen Gallupin mittauksista huonoin Vasemmistoliiton tulos. Vain saman tutkimuslaitoksen tulokset ovat vertailukelpoisia keskenään.
Kun perussuomalaisten kannatus samaan aikaan nousi ennätykselliseen 9,0 prosenttiin, on tämä otettava totena hattuun: koko vasemmisto vuotaa nyt Timo Soinin joukkoihin. Myös SDP sai Suomen Gallupilta huonoimman lukemansa.
Vasemmiston alamäen selityksissä on viime aikoina palattu vuoteen 1995 Paavo Lipposen ensimmäiseen hallitukseen. Vasemmistoliiton eronnut puheenjohtaja Martti Korhonen ei tätä selitystä osta toisaalla tämän lehden haastattelussa, mutta jokin yhteys kautta Euroopan 1990-luvulla tapahtuneella vasemmiston muutoksella täytyy tämän päivän tilanteeseen olla. Vasemmiston uusliberalismi osui äänestäjään yhtä kovaa kuin oikeiston.
Lipposen hallituksen ministeri Arja Alho ajoittaa Suomessa tapahtuneen käänteen helmikuuhun 1996. Silloin hallitukseen tuotiin ilman minkäänlaista poliittista valmistelua lista valtiontalouden lisäsäästöistä. Syynä oli EU:n talous- ja rahaliitto EMU, Alho kirjoittaa pamfletissaan Kovan tuulen varoitus.
Vasemmisto oli mennyt vaaleihin ja voittanut ne lupaamalla muutosta inhotun porvarihallituksen politiikalle. Kansalaiset eivät mitään muutosta huomanneet. Lipposen hallituksen päätavoite työttömyyden puolittamisesta kyllä toteutui, mutta hitaasti vuosien mittaan. Säästöpäätökset sen sijaan purivat heti.
Voi olla, että oikeasti kovassa paikassa aloittaneella Lipposen hallituksella on nykyään liiankin huono maine. Mutta ainakin pintatasolla vasemmisto lakkasi silloin näyttämästä vaihtoehdolta. Ja niin on, jos siltä näyttää.
Selitys tuntuisi vedenpitävältä, mutta yksi mutta siinä näyttäisi olevan. SDP kyllä kärsi rökäletappion vuonna 1999, mutta säilyi suurimpana puolueena ja nosti kannatustaan uudelleen 2003. Vasemmistoliiton tappiot molemmissa vaaleissa olivat pieniä.
Kun nykyajan poliittista historiaa kirjoitetaan, ratkaisevimmaksi muodostuneekin vuosi 2006. Sitä ennen uskottavaa ja parempaakaan vaihtoehtoa ei ollut, mutta perussuomalaisten nousu alkoi talven 2006 presidentinvaaleista. Vasemmistoliitto jätti ainoana eduskuntapuolueena ne vaalit väliin ja tuki vaisun ja varovaisen kampanjan käynyttä Tarja Halosta. Halosen kampanjassa tuki olisi otettu vastaan mieluummin toisella lähettäjänimellä.
Presidentinvaaleissa ehdokkaat saavat enemmän televisioaikaa kuin muissa vaaleissa. Timo Soini, jota silloin pidettiin enemmän pellenä kuin poliitikkona, sai vapaasti rementää ja piristää keskusteluja, jotka vakavasti otettavien ehdokkaiden varovaisuuden takia olivat puisevia. Silloin Soini nousi pellestä poliitikoksi puhuessaan illasta toiseen tasavertaisena keskustelijana tasavallan presidentin, pääministerin ja Sauli-ilmiön kanssa.
Vuoden 2006 ratkaisevan käänteen todistavat kylmät numerot. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa persut saivat 1,6 prosentin kannatuksen, mutta 2007 jo 4,9 prosenttia.
Tapahtui se, mitä oikeistopopulismia tutkinut professori Tuomo Martikainen ounasteli Viikkolehden haastattelussa toukokuussa 2002:
– Nyt on tilaus ihmiselle, jolla on vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Sellaisia, joissa voidaan vastata suuriin kysymyksiin yhdellä sanalla. Niin kuin Le Penin vastaus työttömyyteen Ranskassa on ulkomaalaiset.
– Tällaisia yhden sanan vastauksia ihmiset haluavat eikä viidentoista kohdan ohjelmia. Eivät politiikasta irronneet ihmiset niitä kuuntele, professori Tuomo Martikainen muistutti.
Martikaisen mukaan oikeistopopulismin nousun edellytyksiä olivat kaunan ilmapiiri ja johtajan löytyminen. Kauna tarkoitti holhousvaltion ja ulkomaalaisten kritiikkiä sekä vaatimusta kurista ja järjestyksestä.
Johtajalla Martikainen ei tarkoittanut liian junttimaisena pitämäänsä Timo Soinia.
Siinä hän erehtyi.
uutiskirje 
