Eeva Lehikoisen tapaus on osoitus yhteiskunnan nokkimisjärjestyksestä
Lopulta Eeva Lehikoinen päätyi Lahden kaupunginsairaalan geriatrian osastolle. Muusta kuin virtsatientulehduksesta ei ole tietoa, sillä tutkimukset ovat edelleen kesken.
Nainen on hyväntuulinen, vaikka viime viikot ovat olleet 84-vuotiaalle raskaat.
– Olen sanonut lapsille, että olisin Iskun huonekalutehtaalla aikoinaan jättänyt joka toisen tuolin hiomatta jos olisin tiennyt, että tämä odottaa, Lehikoinen tuhahtaa.
Nykyinen linja terveydenhuollossa ei palvele ihmistä.
Hoitoon pääsy on ollut niin monen mutkan takana, ja hoito välillä niin ala-arvoista, että naisen tytär Sirpa Kerman on täysin kyllästynyt. Hän jätti Lahden kaupungin toimista kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle.
Syitä kantelun tekemiseen on monia.
Lehikoista ei ole suostuttu ottamaan sairaalaan sisään, vaikka hän on ollut todella huonossa kunnossa. Hänen hoitonsa on viivästynyt. Tieto hänelle sopimattomasta lääkkeestä ei ollut kulkeutunut sairaalan sisällä. Lääkärit ovat vaihtuneet tiuhaan. Hän on myös viettänyt yhden yön sairaalan lattialla pudottuaan sängystä. Hoitajat huomasivat tilanteen vasta aamulla.
– Olen aina luottanut siihen, että järjestelmä toimii ja ihmistä kohdellaan asiallisesti ja arvokkaasti. Sitten kun tulee tilanne, ettei se minun läheinen ja rakas olekaan tälle järjestelmälle arvokas, niin se raivostuttaa aivan silmittömästi, Kerman sanoo.
Kerman haluaa, että Lahden kaupungin vanhustenhuollon resurssit selvitetään, sillä hän uskoo, että pahempiakin tapauksia on olemassa. Niistä ei vain puhuta.
”Käveleehän hän”
– Siinä olisi voitettu kolme viikkoa asioiden tutkimisessa, jos sinut olisi heti otettu sairaalaan sisään, sanoo Kerman äidilleen tämän sairaalasängyn vierellä.
Hänen äitinsä muistuttaa, ettei lääkärillä ollut hallinnollista oikeutta ottaa häntä sairaalaan.
– Ei ollutkaan. Lääkäri sanoi, että sairaalaan tullaan ambulanssilla eikä kävellen. Sinun kävelysi oli kuitenkin hyvin tulkinnanvaraista, Kerman puuskahtaa.
Lahden kaupunginsairaalassa hänen olotilaansa vähäteltiin ja hänet kotiutettiin. Muutamaa päivää myöhemmin hänen kuntonsa oli jo niin huono, että Kerman hoiti äitiään Helsingissä.
Yhtenä yönä ambulanssi hälytettiin paikalle. Lehikoinen vietiin ensin Marian sairaalaan Helsinkiin, josta ohjattiin lähetteen kanssa Lahden kaupunginsairaalaan. Nyt sielläkin vasta uskottiin. Ensimmäisellä kerralla hoitohenkilökunta oli kommentoinut, että ”käveleehän hän”. Lisäksi oli sanottu, että onhan Alzheimer-potilaitakin yksin kotona.
Kerman oli pöyristynyt saamistaan vastauksista.
– Kysyin, että miksi et mene lakkoon niiden vanhusten puolesta, jotka joutuvat olemaan yksin kotona.
Viivästys hoitoon pääsyssä olisi voinut maksaa Lehikoisen hengen.
Nyt kun pahin on ohi, eniten naisia on jäänyt harmittamaan kunnioituksen puute ja suoranainen välinpitämättömyys.
– Ikäni olen tehnyt töitä, ja sitten saa palkakseen sen, että nuoremmat katsovat ylen, sanoo Lehikoinen.
– Äiti on puhunut, että hänen päässään on jotakin ja tämä on tulkittu täysin luulosairaudeksi. Todennäköisesti siellä on sitten aivopaineesta johtuva ongelma. Lääkärit luulevat, että tämäkin vain valittaa valittamisen vuoksi, sanoo Kerman.
Lopulta tämä kaikki kertoo jostain paljon vakavammasta.
Tuottamattomat
– Äitini ei enää tuota. Pitkäaikaistyöttömiä, mielenterveyspotilaita eli tuottamattomia ihmisiä on muitakin. Tähän liittyy 1980-luvun lopulta käynnistynyt ajattelu, jonka mukaan vastuu on yksilöllä. Ja jos epäonnistut, niin se on sinun oma vikasi.
Syyttävän sormen Kerman osoittaa Lahden kaupungin suuntaan. Hänellä löytyy ymmärrystä hoitohenkilökuntaa kohtaan, sillä heitäkin voi pitää uhreina. Sairaalat toimivat Suomessa alimitoitetulla hoitohenkilökunnalla ja kiireessä yksilö helposti unohtuu. Yksityisellä puolella olisi voinut saada toisenlaista hoitoa, mutta sitä ei edes harkittu.
– Jos äiti olisi tässä antanut periksi, niin hän olisi antanut periksi omille periaatteilleen, sanoo Kerman.
Eikä Lehikoisen pienellä eläkkeellä olisi kalliita hoitoja maksettu. Kerman muistuttaa, että hänen äitinsä kuuluu siihen sukupolveen, joka sai taistellen aikaan kaikille tasapuolisen järjestelmän terveydenhuollossa.
Lehikoinen oli töissä Iskun huonekalutehtaalla Lahdessa, ja yhteiskunnallisissa asioissa aktiivisesti mukana. Hän toimi muun muassa naisasialiikkeessä ja kansandemokraattisessa liikkeessä. Periksi hän ei voinut antaa nytkään.
– Niin kauan kuin meillä on ihmisiä, jotka jaksavat tapella julkisen palvelujärjestelmän puolesta, niin sieltä vielä jotakin apua saa. Jos mennään siihen, että isolla rahalla ostetaan hoitoa, niin mehän olemme itse murentamassa tätä järjestelmää.
Kerman myöntää, että yksityisellä lääkärillä olisi luultavasti tehty heti mittavat tutkimukset eikä sairaalaan olisi välttämättä edes jouduttu.
– En halua sitä edes ajatella, koska se on pelkkää jossittelua. Kaikkien pitäisi saada laadukasta ja tehokasta apua varallisuudesta riippumatta.
Paluu luokka-yhteiskuntaan?
Suomi oli Hollannin ohella ensimmäisiä Euroopan maita, joissa väestöryhmien välisten terveyserojen vähentäminen asetettiin tavoitteeksi jo 1970-luvulla. Tätä ihannetta on toteutettu siitä lähtien. Sosioekonomisten terveyserojen kaventaminen on ollut hyvinvointivaltiomme yksi kulmakivi.
Kerman uskoo, että tämä kivi on potkaistu pois jalkojen alta.
– Tämä on paluuta luokkayhteiskuntaan. Aktiivisille jäsenille järjestetään palvelut, mutta nämä ihmiset, jotka ovat köyhiä ja osattomia ovat jätetty yhteiskunnan ulkopuolelle. Heidän asioistaan ei enää olla kiinnostuneita.
Sairasta vanhusta ei pidetä arvokkaana.
– Tässä on tullut sellainen olo, että kannattaako tutkimuksia tehdä kuin ihminen on niin vanha. Yhteiskunnan ihmisyyden mittari on kuitenkin se, että kuinka suhtaudutaan niihin, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään.
Pelottava ajatus vakavammasta heitteillejätöstä syntyy. Mitä tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisten tukiverkkoa suojanaan?
Ei ilman tappelua
– Kuten yksi kodinhoitaja sanoi, että tuntuu pahalta laittaa ovi kiinni, kun vanhus jää yksin kotiin. Systeemi puolestaan on sitä mieltä, että he nauttivat siellä kotona olemisesta.
Kerman myöntää, ettei hänen äitinsä tilanne tässä mielessä ollut vakava. Hänen äidillään oli laaja tukiverkko. Vaikka kaikki Lehikoisen lapset asuvat eri kaupungissa kuin äitinsä, omaisten tuki ei koskaan ole ollut kaukana. Mutta on pelottavaa miettiä mitä olisi tapahtunut ilman omaisten tukea.
– Luulen, että pahimmassa tapauksessa hän olisi kuollut.
Tällä hetkellä Lehikoinen saa hoitoa ja hänen kotiaan suunnitellaan siten, että hän siellä pärjää. Kotiin hän pääsi eilen, ja kotisairaanhoidosta on sovittu.
– En usko, että ilman tappelua oltaisiin tässä tilanteessa, Kerman sanoo.
Kantelu puolestaan etenee normaalin käytännön mukaan. Se tullaan käsittelemään elo-syyskuussa. Kerman toivoo kantelun tuottavan askeleen eteenpäin ja virittävän keskustelua.
– Nykyinen linja terveydenhuollossa ei palvele ihmistä. Tämä tulee maksamaan meille tulevina vuosikymmeninä enemmän kuin luulemme säästävämme. Toivon, että omaiset lähtisivät nostamaan epäkohtia esiin. Se on myös meidän etujen ajamista, koska vanhuus on meillä kaikilla joskus edessä.
uutiskirje 
