Tiistaiaamuna heräsin Sikuriina-kissamme köhimiseen. Se kakoi kurkustaan yöperhosen palasia. Hiirien puutteessa urbaani kisumme saalistaa sisään eksyneitä hyönteisiä.
Pari päivää aiemmin olin kiskonut sen niskasta ja leuasta kaksi punkkia, molemmat hyvinsyöneitä ja pulleita. Ja sitä ennen häädin lomareissun ajaksi pöydälle unohtuneeseen kissanruokapurkkiin pesiytyneen kärpäsentoukkayhdyskunnan.
Alakoululaisena toivoin koiraa hartaammin kuin mitään muuta. Kannoin kirjastosta pinoittain koirankasvatusoppaita ja kirjoitin listoja hyvistä koiran nimistä.
Kun olin kymmenvuotias, meille hankittiin kaksi gerbiiliä, sellaista hiiren näköistä jyrsijää.
– Kaksi urosta, veljeksiä, vakuutti eläinkaupan myyjä.
Heti kun pääsimme kotiin, toinen gerbiiliveljeksistä pyöräytti kuusi poikasta. Olin yksin kotona ja toimin kätilönä. Lähinnä yritin estää synnyttävää osapuolta hyökkäämästä tulevan isän kurkkuun kiinni. Sittemmin itsekin synnyttäneenä ymmärrän gerbiiliemoa; synnytyspoltot tekevät kenestä tahansa pirun kiukkuisen.
Elo gerbiilien kanssa oli monin verroin jännittävämpää kuin olimme ikinä osanneet kuvitella. Isägerbiili, jonka nimesin Claudiukseksi, karkasi kirjahyllyn taakse ja pysyi siellä päiväkausia. Aavikon eläimenä gerbiili selviää niukallakin ravinnolla, eikä Claudiusta saatu ruoalla houkuteltua hyllyn takaa. Aika ajoin se kävi nakertamassa valokuvia, joita säilytettiin kirjahyllyn alakaapissa.
Äiti, Kleopatra, puolestaan tippui parvekkeelta. Asuimme hyvin korkealla. Minä ja pikkusisko itkimme suoraa huutoa ja eläinlääkäri piti ”Patran” henkiinjäämistä ihmeenä.
Kokonaan kolhuitta ei ilmalennosta silti selvitty. Eräänä aamuna häkistä löytyi vain viisi poikasta, kuudennesta oli jäljellä pelkkä pää. Seuraavana aamuna aamuna poikasia oli enää neljä, sitä seuraavana kolme kokonaista ynnä yksi pää. Patra jaksoi huolehtia vain kolmesta jälkeläisestä, loput se pisteli poskeensa.
Kauhean monet itkut, mokomien hiirulaisten takia.
Luulisi näiden kokemusten traumatisoineen minut lemmikkien suhteen loppuiäkseni, mutta kattia kanssa. Sikuriina on jo viides kissani.
Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti yli-innokkaisiin lemmikinomistajiin. Koiran emäntään, jonka yllä on aina koira-aiheinen kollegepaita, tai ihmiseen, jonka olohuoneessa asuu viisitoista liskoa.
Mutta kun Ronja Rulla Sikuriina Salmiakki Pajunkissa käpertyy viereeni kehräämään, en ymmärrä kuinka kukaan voi elää ilman kissaa.
uutiskirje 