Ilmiötä ei ymmärretä rakenteelliseksi
Ihmiskauppa liitetään suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja ihmisoikeustyössä liiaksi vain seksiteollisuuteen. Tätä mieltä on ihmiskauppaa tutkiva Anna Kontula.
Ihmiskauppatapauksia on suomalaisissa tuomioistuimissa käsitelty neljästi. Kolmessa oikeusjutussa kysymys oli seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhdessä työvoiman oikeuksien polkemisesta.
Poliisin verkkosivujen mukaan yleisintä Suomea koskettavaa ihmiskauppaa on naisten kuljettaminen Venäjältä ja Baltian maista prostituoiduiksi Suomeen ja muihin Pohjoismaihin.
Ihmiskaupan ymmärtäminen vain prostituutioon tai muuhun seksityöhön liittyväksi ongelmaksi jättää varjoon ilmiön monialaisuuden, nopean muuntautuvuuden ja kytkeytymisen yhteiskunnallisiin rakenteisiin.
Kontulan mukaan kykenemättömyys nähdä ihmiskauppaa koko kirjavuudessaan liittyy siihen, että kulttuurissamme on totuttu suhtautumaan seksityöhön liki hysteerisesti.
Seksityöläisiä pidetään usein passiivisina uhreina. Harva pitää prostituutiota työnä muiden joukossa.
– Prostituutio on helppo paikka puhua ihmiskaupasta ilman, että tarvitsee esittää kiusallisia kysymyksiä siitä, millainen muiden alojen tilanne on, Kontula analysoi.
Paljon jää
huomaamatta
Suomalaisen avustusjärjestelmän piiriin tulleista ihmiskauppatapauksista enemmistö on sijoittunut muualle kuin seksialalle.
Julkisuuteen asti on päätynyt tapauksia ravintola-alalta. Lisäksi esimerkiksi rakennusalan harmaalla alueella on epäilty käytettävän työvoimana ihmiskaupan uhreja.
Työministeriön esittämän arvion mukaan Suomi on ihmiskaupassa pikemmin kauttakulku- kuin kohdemaan asemassa. Varmaa tietoa ei kuitenkaan juuri ole, vaan arvio perustuu yksittäisiin viitteisiin.
Siksi myös luotettavia lukuja ihmiskaupan yleisyydestä on vaikea saada.
Varmaa on se, että monet tapauksista jäävät pimentoon.
Esimerkiksi miespuoliset uhrit jäävät usein havaitsematta kahdesta syystä. Järjestelmä on luotu seksityötä ajatellen, joten ihmiskaupan uhri mielletään naiseksi.
Miehet eivät Kontulan mukaan myöskään ole yhtä alttiita hakemaan apua, sillä he kokevat epäonnistuneensa itsensä elättämisessä, kun taas naisilla leimautumisen pelko liittyy enemmän työn luonteeseen.
Tarjottava apu on ensisijaisesti sosiaali- ja terveyspalveluita, mutta miesuhrit kaipaisivat Kontulan mukaan enemmän oikeutta ja palkkojaan.
Osa talouden
rakennetta
Lain näkökulmasta ihmiskaupan todentaminen on vaikeaa. On esimerkiksi hankala sanoa, onko yksittäisessä tapauksessa kysymys työsyrjinnästä vai ihmiskaupasta.
Kontulan mielestä ihmiskauppaa ei pitäisikään nähdä työmarkkinoista irrallisena ilmiönä.
Ihmiskaupan uhrit ovat lähtöisin köyhistä oloista, joissa työolot ovat joka tapauksessa huonot.
Riski joutua ulkomailla ihmiskaupatuksi ei tunnu ylittämättömältä, jos kotimaassa työskentely on parhaimmillaankin jotakuinkin samanlaista.
– Työelämän toimijat sijoittuvat pitkälle janalle, jonka toisessa päässä ovat ne, joiden asema on kaikkein turvatuin ja toisessa päässä ovat ihmiskaupan uhrit. Mutta kaikki ovat tässä systeemissä mukana tehdäkseen töitä ja saadakseen siitä rahaa, Kontula sanoo.
Tämän vuoksi ihmiskaupan uhreja on vaikea löytää. He toimivat työelämässä, kuten muutkin työntekijät, mutta ihmiskaupan vastaisen työn lähtökohtana on käsitellä tapauksia kansainvälisen rikollisuuden kontekstissa.
– Ihmiskauppa on elimellinen osa talouden rakennetta. Kysymys on työelämän ylilyönneistä, eikä jostakin erillisestä maailmasta, Kontula muistuttaa.
Uhrien pakottaminen on hienovaraista – velkasidontaa tai läheisten uhkailua kotimaassa – eikä sellainen näy ulospäin.
Juridiikka ajaa
uhrin oikeuksien ohi
Kontula pitää suomalaista ihmiskauppasäännöstöä liian tiukkana. Epäillyt ihmiskauppatapaukset todetaan usein tutkinnassa joksikin muuksi kuin ihmiskaupaksi, kuten törkeäksi paritukseksi tai työsyrjinnäksi. Tällöin uhri ei enää ole oikeutettu saamaan samaa apua, jota olisi ihmiskaupan uhrina saanut.
– Järjestelmä on uhrin kannalta niin epävarma, että silloinkin kun uhreja tavataan, heidän ei kannata luottaa suomalaisiin viranomaisiin, Kontula sanoo.
Avustusjärjestelmä on rakennettu lainsäädännön, ei uhrin näkökulmasta. Esimerkkinä Kontula mainitsee Joutsenon vastaanottokeskuksen, joka on täynnä lähinnä kriisialueilta tulleita nuoria miehiä. Se ei varmastikaan ole seksiteollisuuden uhriksi joutuneelle naiselle paras paikka, mutta sinne hänet todennäköisesti sijoitetaan.
Kontula perää ihmiskaupan uhrien avunsaanin irrottamista ihmiskaupan juridisesta määritelmästä. Uhrien hätä on aito, vaikkei se täyttäisi kaikkia ihmiskaupan kriteereitä tai niitä ei pystyttäisi todistamaan.
Apua pitäisi Kontulan mielestä antaa nykyistä joustavammin.
– Suomessa ongelma on se, että asioiden katsotaan aina olevan jonkun toisen alaa. Uudet ihmisryhmät eivät ole kenenkään vastuulla.
Miten ehkäistä
ihmiskauppaa?
Avainasemassa ihmiskauppaa kitkettäessä on globaali taistelu köyhyyttä vastaan. Kun elintaso on riittävän korkea, ei ihmiskauppiaille riitä epätoivoisia uhreja.
Köyhyyden poistamiseksi on syytä luoda köyhien maiden naisille mahdollisuuksia kouluttautumiseen, koska silloin koulutus myös varmemmin periytyy lapsille.
Tätä lyhyemmällä aikavälillä Kontula kehottaa valtioita luopumaan pyrkimyksistä tukkia rajat köyhien ihmisten edestä.
Rajoittavat säädökset ovat omiaan lisäämään laitonta maahantuloa. Laittomat siirtolaiset taas ovat yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneina helppoja uhreja ihmiskauppiaille.
– Jos ihmiskauppaa yritetään vähentää tällaisella kontrollipolitiikalla sen sijaan, että pyrittäisiin parantamaan ihmisten oloja, käytännössä tulos on päinvastainen, Kontula kiteyttää.
uutiskirje 