Jukka-Pekka Palviainen: Isä, poika ja Pyhäranta. Johnny Kniga 2009. 249 sivua.
Jukka-Pekka Palviaisen Isä, poika ja Pyhäranta -teosta voisi kuvailla aikuisten kasvukertomukseksi. Tarinaksi siitä mitä tapahtuu, kun menneisyyteen liittyviä asioita salataan liian kauan. Samalla se on kertomus siitä miten nopeasti asiat voivat muuttua, kun aletaan oikeasti puhua.
Kirjan lähtöasetelmassa haudataan yhden isää ja toisen isoisää, hautajaisten jälkeen isä ja poika viettävät viikonloppua yhdessä henkistä perintöä jaellen. Muutaman päivän aikana oppivat sekä isä että poika näkemään toisensa ja vihdoinkin puhumaan keskenään. Isälliset tunteet ja lapsen haavoittuvaisuus nousevat vihdoin esiin.
Isä, poika ja Pyhäranta on varsin miehinen kirja, jossa on erityisen herkkä pohjavire. Palviaisen tekstiä lukee ilokseen, eikä tarinasta puutu syvyyttä. Sekä isä että poika kokevat olevansa hylättyjä. Hylätyksi jäämisen tunne juontaa molemmilla lapsuudesta, jota on koskenut jonkinlainen miehisyyteen liitettävä hiljaisuus. Kun vielä vaimotkin hylkäävät, ovat miehet aivan vereslihalla ja tiedottomia sen suhteen, miten elämästä yleensä ottaen voisi selvitä. Miesten vähitellen hyväksyttyään itsensä ja toisensa alkaa matka kohti parantumista.
Palviainen on rakentanut tarinansa siten, ettei lukija kyseenalaista sen realistisuutta. Se on aikamoinen saavutus ottaen huomioon, että lopulta aika valtaisakin elämänmuutos tapahtuu muutamassa päivässä.
Isä, poika ja Pyhäranta väläyttää valoa kaiken synkkyyden keskelle olematta ylimakea positiivisuuden linnake.
uutiskirje 
