Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009. 413 sivu.
Lapsi repivän avioeron pelinappulana on tuttu käsite, mutta yleensä lasten kohtalosta puhuvat aikuiset. Nyt puhuu lapsi.
Kirjailija Laura Honkasalo kirjoittaa kirjassaan Eropaperit onnellisesta perheestä, joka särkyy. Kirjailija on kertonut, että tarina perustuu hänen omiin lapsen kokemuksiinsa. Kun sen lukee, joutuu pohtimaan, kuinka paljon lapsi kestää.
Ja kestikö kirjan Sara, joka alle kouluikäisenä näki isän lähtevän ilman selityksiä, tuovan ”uuden äidin” Saran ja tämän pikkuveljen elämään ja vaativan tyttöä itselleen vuosia kestäneessä oikeustaistelussa?
Oikeustaistelu on kirjassa sivuosassa. Pääosassa on se, mitä Sara kokee kahdessa kodissaan. Ja erityisesti se, mitä hän kokee isänsä kotona, jossa valtaa pitää Raisa. Lapsi ei ymmärrä, miksi nämä aikuiset toimivat kuten toimivat, eikä ymmärrä lukijakaan, mutta lukija sentään pystyy käsittelemään asiaa, kun tajuaa, että nehän ovat hulluja!
Lapsi taas on yksin ja solidaarinen jopa sille, jota inhoaa eli uudelle äidille, jotta tulisi isänsä hyväksymäksi. Elämästä tulee taakka lapselle. Sitä keventävät vain hetket isoäidin kanssa, mutta niihinkin sisältyy tuska, sillä isä on kieltänyt tapaamasta isoäitiä.
Tapahtumat ovat käsittämättömiä. On vaikea ymmärtää, miksi isä toimii, kuten toimii. Siksi on helppo ymmärtää, että lapselle elämä tällaisessa ympäristössä on yhtä kaaosta.
Honkasalo on ennekin puolustanut lasta ja kirjoittanut siitä, miten lapsi joutuu aikuisten pelinappulaksi. Hänen toinen kirjansa Sinun lapsesi eivät ole sinun pureutui vuonna 2001 siihen, miten lapsi koki elämän taistolaisten vanhempien keskittyessä politiikan tekoon. Tunnen ihmisiä, joille sen lukeminen oli tuskallista, koska se on niin totta.
Honkasalo sanoi syyskuussa Iltalehden haastattelussa, että vaikka ero hoidettaisiin kuinka hyvin, se on lapsille aina tuskallinen kokemus.
Tässä tapauksessa avioeroa ei hoidettu hyvin. Huonosti hoidettuja avioeroja on Suomikin tulvillaan ja huonosti hoidetussa erossa lapsi ottaa vastuun, kun itsekeskeiset ja lapselliset vanhemmat eivät pysty siihen.
Honkasalo rakentaa Saran kokemuksiin kulminoituvan tarinan 60-luvulta, jolloin vanhemmat Sinikka ja Jouko rakastuvat. Elämä on ruusuista: ollaan yhdessä, vietetään kesiä saaressa, nautitaan Joukon äveriään perheen iloisesta ilmapiiristä. Opiskellaan ja tehdään töitä.
Se on osuva kuvaus myös ihmisistä, jotka tulivat 60-luvulla korven köyhyydestä kaupunkiin, sillä Sinikka on näitä pientilan tyttöjä, joita aikanaan saapui Helsinkiin.
Se kertoo siitä, miten puutteen kokemus ajaa hankkimaan kaiken. On tärkeää, että on kylpyhuone. Me, joilla on aina ollut kylpyhuone, emme ole tulleet ajatelleeksi, että ilman kylpyhuonetta ylipäätään eletään.
Ajassa liikkuva kirja kertoo myös vanhuudesta ja vanhan ihmisen masennuksesta. Isoäiti makaa hoitokodissa ja ainoa vieras on entinen miniä, Saran äiti. Anoppi on ollut miniänsä tukija alusta alkaen ja kirja kuvaakin erikoisen ihmissuhteen, jossa miniä rakastuu anoppiinsa niin, että hylkää oman äitinsä.
Tämä ihmissuhde kuvastaa kirjassa Suomessa 60-luvulla tapahtunutta murrosta.
Kirja on niitä, joita on vaikea laskea käsistään. Se vakuuttaa. Vain alussa esiintyvä 60-luvun nuorisokielinen dialogi tuntuu kököltä ja olisi ehkä kuulostanut paremmalta yleiskielellä. Lisäksi jotkut yksityiskohdat, kuten maitopussit, pakottivat tarkistamaan, koska ne oikeasti olivat käytössä. Vähän myöhemmin kuin mitä kirja antaa ymmärtää. Epätarkkuuksista herää epäilys sinänsä uskottavaa ajankuvaa kohtaan.
uutiskirje 