Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 23.1. 2009
Voiko nimi tehdä ihmisen elämän vaikeaksi? Voiko se häiritä sitä, mikä voisi olla vaivatonta ja yksinkertaista?
Ei tietenkään pelkkä nimi, vaan se mihin perheeseen, missä ja milloin ihminen sattuu syntymään. Sattumien summa on monien seikkojen seurausta.
Pietarilainen Samuil Tirkeltaub, joka marraskuussa täytti 87 vuotta, on vakaasti nimen merkityksen kannalla. Jos hän olisi sattunut syntymään vaikkapa Aleksei Mihailovina, elämä olisi mennyt toisin. Hän on nimen enteellisyydestä niin tosikko, että sanoo vakavissaan:
– Olen iloinen, että kukaan monista jälkeläisistäni ei ole Tirkeltaub. Olen elänyt ihan liian mielenkiintoisen elämän enkä halua sitä muille, Samuil T. sanoo.
Mielenkiintoisella hän tarkoittaa hankalaa ja vaarallista, monenlaisiin hankaluuksiin joutumista.
Mielenkiintoinen vaikuttaa mielenkiintoiselta nyt, paljon jälkeenpäin kerrottuna, mutta tapahtumisen hetkellä asiat ovat olleet pelon ja kauhun täyteisiä.
Paperit mereen
ja ”Ivanoviksi”
87-vuotiaan on vaikea sanoa, montako kertaa elämä on ollut todellisessa vaarassa. Samuil Tirkeltaub voi kertoa varmasti ainakin yhden tällaisen tapahtuman.
Panssarilaiva Iosif Stalinilla Hangon tukikohdasta Tallinnaa kohti matkannut aliupseeri kohtasi 2. joulukuuta vuonna 1941 melkein tiensä pään. Joillekin hänen tovereistaan matka olikin viimeinen. Miinoihin tuhoutuneen laivan miehistö joutui sitten saksalaisten vangiksi.
Tässä vakavassa tilanteessa Samuil Tirkeltaub teki teon, joka pelasti hänet tulevaisuuteen. Oltuaan kolme vuorokautta jääkylmässä vedessä ja haaksirikkoisessa aluksessa hän hävitti kaiken, mikä jollakin tavalla todisti henkilöllisyydestä. Wehrmachtin sotilaille hän sanoi olevansa ”Aleksei Mihailov”.
Viisaasti tehty. Tirkeltaub (”Turkinkyyhky”; jiddišiä) olisi paljastanut hänet juutalaiseksi, eikä mies olisi koskaan päässyt kohtalon rapuilla seuraavalle askelmalle. Saksalaiset luovuttivat puolet panssarilaivan vangeista suomalaisille, ja Tirkeltaub oli tässä joukossa.
Sähkömies
maatyömieheksi
Sotavankeus Suomessa oli 21-vuotiaalle nuorukaiselle sekä uusi uhka että lopulta pelastus. Vaikka hän aluksi laihtui 38-kiloiseksi (tosin miehellä ei ole pituuttakaan kuin 160 senttiä), pääseminen rengiksi antoi uutta voimaa.
Vankeus alkoi Köyliössä. Suomalaiset tajusivat miehen juutalaiseksi ja upseeritasoiseksi. Teetettiin muun muassa sellaista työtä, että lunta kannettiin ensin yhteen paikkaan ja sitten taas takaisin.
Alkoi kierre, jonka vaarallisin vaihe oli joutuminen Lappiin. Siellä saattoi olla lähellä, että Tirkeltaub olisi luovutettu saksalaisille. Se olisi merkinnyt tarinalle aivan toisenlaista loppua.
Mutta maaliskuussa 1944 tapahtui muuta. Kemin leiriltä ryhmää neuvostoliittolaisia vankeja kuljetettiin junalla kohti etelää niin, että asemilla pysähdyttäessä paikalliset maanviljelijät kävivät valikoimassa itselleen työmiehiä. Sanomatta on selvää, että riskeimmät vietiin päältä.
Niinpä Etelä-Pohjanmaalle tultaessa oli jäljellä etupäässä Tirkeltaubin kaliiberin miehiä. Tosin junan komendanttikin oli oppinut: Vangit oli laitettu tiettyyn järjestykseen ja isännät laitettiin asemilla omaan järjestykseensä. Enää ei annettu valita, oli otettava hänet, joka kohdalle osui.
– Kohdalleni sattui 185-190-senttinen riski mies, minua noin sata kiloa painavampi Juho Kentta. Kohtaamisellemme naurettiin ääneen, mutta minulle se oli pelastus, Samuil Tirkeltaub kertoo.
Pelastus se tosiaan olikin. Seuraavan puolen vuoden aikana pieni mies osoitti sitkeytensä, teki lujasti työtä, voimistui ja oppi ymmärtämään suomea, jota hän yhä lukee. Isäntä hankki jostakin suomi-venäjä-sanakirjan.
Edelleen Samuililla on hyvät suhteet Teuvalle, nyt Juhon lastenlasten kanssa.
Tarinaa kuunnellessa tulee mieleen, että miksi ihmeessä sotavankeja ei laitettu heti aluksi työntekoon. Paskan kantaminen tuntuu mielekkäämmältä kuin lumen kantaminen.
Apteekkarin pojasta
sähköinsinööriksi
Nuoresta miehestä alkaen Samuil Tirkeltaub on ollut tekemisissä sähkön kanssa. 18-vuotiaana hän oli talvisodassa puhelinmiehenä (”Silloin minä tämän tupakanpolton opin, kun nukutti yöpäivystyksessä ja kaverit sanoivat, että otapa poika mahorkkaa”). Suomalaisesta sotavankeudesta hän joutui Uralille vankileirin kaivokseen panostajaksi, mutta pian teollisuuslaitokseen ja jo vuoden 1945 lopulla vapauteen.
– Minulla oli onneksi papereissani merkintä, että olin yrittänyt kaksi kertaa karata Suomessa vankeudesta. Se auttoi.
Monien poikien tapaan Samuil oli kouluiässä kiinnostunut tekniikasta. Myöhemmin hän täydensi sähköasentajan oppeja insinööriksi asti. Kotona ei suoranaista esikuvaa ollut, isä oli apteekkari:
– Tosin isältä otettiin apteekki pois ollessani pieni, hänet vangittiin ja karkotettiin johonkin Siperiaan. Tapasimme vasta yli 20 vuoden kuluttua uudestaan, silloin isä oli Moskovassa proviisorina.
Juutalaiseen tapaan Samuilia ei puoliorponakaan laitettu hanttihommiin, vaan kannustettiin opiskeluun. Se jatkui sodan jälkeen. Varsinaisen työuransa tutkijana ja sähköteknisten laitteiden kehittäjänä hän aloitti Saranskissa ja jatkoi sitä Leningradissa.
– Teimme muun muassa Neuvostoliiton ensimmäiset halogeenilamput. Ensimmäinen valmistuserä oli 10 000 kappaletta, ja ne tuhottiin alle sekunnissa rakettitekniikkaan liittyvässä kokeessa.
Samuil Tirkeltaub kertoo mielellään, mutta vaatimattomaan tapaan työstään. Hänen ja hänen työryhmiensä nimissä on 15 tieteellistä keksintöä. Muun muassa tekniikka, jolla saatiin aikaan tuhat miniminiputkea yhden neliömillimetrin kokoiseen aineeseen.
”En ymmärrä
ihannointia”
Toisin kuin eräät, jopa monetkin saman ikäpolven kasvatit Samuil Tirkeltaub ei suostu ollenkaan ihannoimaan Neuvostoliiton aikoja ja oloja. Ei, vaikka keksimiseen ja tieteen tekemiseen oli tietty vapaus:
– Oli vapaus ja ei ollut. Oli nimenomaan tietty vapaus. Oli käsittämättömiä rajoituksia ja poliitikot päättivät tieteestä ja tekniikasta. Se ei tapahtunut ollenkaan aina asiaperusteilla. Oli käsittämätöntä syrjintää ja vainoakin, pahimpana tietenkin 1930-luvun loppupuoli, Tirkeltaub muistuttaa.
Silti hän kehuu sitä, miten Yhdysvalloissa 20 000 dollaria maksanut ionien ohjauslaite valmistettiin Neuvostoliitossa omalla kekseliäisyydellä – ja 52 silloisella ruplalla!
Mies itse on ollut ja on yhä sitkeyden perikuva. Liekö varhaisempi ”liian mielenkiintoinen” elämä johtanut siihen, että hän jäi eläkkeelle vasta 73-vuotiaana.
Toisaalta hän jatkaa, miten paljon on merkinnyt henkilöllisyyspapereihin merkitty ”väärä” kansallisuus: ”jevrei” eli juutalainen. Se on sulkenut ovia ja pitänyt monia kokonaan kiinni. Ajattelun vapautta rajoitettiin kaikilta:
– Äitini veli kuului porukkaan, joka tutki Leninin teoksia. He löysivät sieltä asioita, jotka olivat Stalinin opetuksia vastaan. Koko porukka ammuttiin tästä syystä 1930-luvun lopulla, Samuil Tirkeltaub kertoo.
nAineistona on käytetty useita Samuil Tirkeltaubin haastatteluja, joista viimeisin on tehty 25. 12. 2008.
Tirkeltaubin elämästä kertovat myös Elina Sanan Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (2003) sekä Köyliö-seuran viime vuoden lopulla julkaisema sotavankileiri 1:n elämää paikkakuntalaisten silmin valottava Se on ihan ninko ihmine.
Jälkimmäisestä kirjasta saa lisätietoja osoitteesta http://www.koylio-seura.fi/KS_tuotteet/
Tirkeltaub on itse julkaissut aikaisemmin kirjat Hangosta neuvostotukikohtana sekä yhdessä S. Stepakovin kanssa Neuvostoliiton laivaston ilmavoimien toiminnasta. Samasta aiheesta on myös suomenkielinen kirja, jonka tekemiseen Tirkeltaub osallistui.
Viime vuonna hän kustansi itse lähes 600-sivuisen Alandy v voinah i mire 200 kappaleen painoksena. Teoksessa on käytetty lähteinä yli tuhatta, pääasiassa merisotalaivaston keskusarkiston (Pietari) Ahvenanmaa-dokumenttia vuosilta 1700–1939.
uutiskirje 
