Kööpenhaminan ilmastokokouksessa saatiin aikaan kolmen liuskan paperi, joka englanninkieliseltä nimeltään on Copenhagen Accord. Tämä on käännetty ainakin sopimukseksi ja sitoumukseksi. Suomen ympäristöministeriö käyttää tiedotteessaan nimitystä ”poliittinen yhteisymmärrys”, mikä kuvaakin aika hyvin tekstin julkilausuman tyyppistä luonnetta.
Kööpenhaminan asiakirja ei siis missään tapauksessa ole juridisesti sitova sopimus. Kokoukseen osallistuneet 193 maata eivät edes hyväksyneet asiakirjaa, mikä olisi vaatinut yksimielisyyden. Sen sijasta paperi ”tunnustettiin” (engl. recognize).
Asiakirjassa ei myöskään aseteta suoraan tavoitteeksi juridisesti sitovan sopimuksen tekemistä.
Kööpenhaminassa ei sovittu sitovista tavoitteista eikä aikataulusta niihin pyrkimiseksi.
Ennen viimeistä viilausta paperissa oli joulukuu 2010 takarajana sitovalle sopimukselle, mutta se pudotettiin loppuvaiheessa pois. YK:n pääsihteeri Ban Ki Moon kuitenkin ilmoitti tämän aikarajan yhä tavoitteeksi.
Lämpötilan nousu
Ilmastonmuutoksen todetaan asiakirjassa olevan ”yksi aikakautemme suurimmista haasteista”, jonka vastustamiseen ilmaistaan ”luja poliittinen tahto”. Myös ihmisen toiminnan osuus mainitaan, kun päämääräksi ilmoitetaan kasvihuonekaasujen vakiinnuttaminen tasolle, joka estää ”vaarallisen ihmisen aiheuttaman häiriön” ilmastoon.
Ensimmäistä kertaa tämäntyyppisessä asiakirjassa mainitaan kahden asteen lämpötilan nousu rajana, jonka ylittäminen pitäisi välttää. Sitä ei kuitenkaan aseteta suoraan tavoitteeksi, vaan jälleen ”tunnustetaan”, että hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportin mukaisesti tiede vaatii päästöjen rajoittamista tässä rajassa pysymiseksi.
Kööpenhaminassa jäi tappiolle yli sadan maan, mm. pienten saarivaltioiden, kanta jonka mukaan raja olisi pitänyt asettaa 1,5 asteeseen.
Käännekohta
Asiakirja ei aseta tavoitetta ajankohdaksi, jolloin kasvihuonekaasujen määrän lisääntyminen kääntyisi laskuksi. Osapuolten todetaan tekevän yhteistyötä, jotta tämä käännekohta tulisi globaalisti ja kansallisesti ”mahdollisimman pian”, kuitenkin ”tunnustaen, että kehitysmaissa tämä tapahtuu myöhemmin”.
IPCC:n vuoden 2007 raportin mukaan päästöjen määrän pitäisi alkaa vähentyä viimeistään 2020.
Päästöleikkaukset
Kööpenhaminan julistus ei itsessään aseta mitään tavoitteita päästöjen leikkaamisen suuruudelle.
Sen sijaan osapuolet lupaavat ilmoittaa ensi tammikuun loppuun mennessä omat kansalliset tai maaryhmittäin omaksutut tavoitteet.
Käytännössä tämä tarkoittanee sitä, että ne maat, jotka asettivat itselleen tavoitteita jo ennen Kööpenhaminaa, tulevat ilmoittamaan ne. Muut ehkä ilmoittavat jotain, vaikkakaan ilmoittamatta jättämisestä ei seuraa mitään sanktioita.
Koska sitovaa sopimusta ei syntynyt, Euroopan unioni ei tavoittele korkeampaa 30 prosentin leikkaustasoa, vaan tähtää 20 prosentin leikkauksiin vuoteen 2020 mennessä verrattuna vuoden 1990 tasoon.
Yhdysvallat tavoittelee samassa ajassa 14–17 prosentin leikkauksia, mutta verrattuna vuoden 2005 tasoon. Vuoteen 1990 verrattuna se tarkoittaa 3–4 prosentin leikkauksia.
Japani tavoittelee 25 prosentin leikkauksia vuoteen 1990 verrattuna, Venäjä 15–25 prosenttia.
Kiina lupaa pienentää ”hiili-intensiivisyyttään” 40–45 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Tällä tarkoitetaan tuotettujen hiilidioksidipäästöjen määrän vähentämistä suhteessa bruttokansantuotteen kasvuun. Päästöjen määrä siis kasvaa kansantuotteen kasvun myötä, mutta ei niin paljon kuin jos mitään ei tehtäisi.
Intia lupaa vähentää hiili-intensiivisyyttään 20–25 prosenttia, mutta verrattuna vuoden 2005 tasoon.
Läpinäkyvyys
Yksi kokouksen suurimmista kiistoista oli kysymys päästövähennysten todentamisesta, jossa vastakkain olivat ennen kaikkea tiukkaa valvontamekanismia vaatinut Yhdysvallat sekä sitä vastustanut Kiina.
Loppupaperissa todetaan ympäripyöreästi, että kehittyneiden maiden päästölupauksia tarkkaillaan ”tiukasti, selkeästi ja läpinäkyvästi”. Kehitysmaat toimittavat itse kahden vuoden välein kansalliset raportit, joita arvioidaan siten, että ”kansallista suvereniteettia kunnioitetaan”.
Kansalliset lupaukset kootaan Kööpenhaminan asiakirjan liitteiksi, joista toinen lista on teollisuusmaita varten ja toinen kehitysmaita varten.
Rahallinen apu
Teollisuusmaat lupaavat seuraavan kolmen vuoden aikana antaa ilmastoapua kehitysmaille vuosittain 30 miljardia dollaria (nykykurssilla 21 miljardia euroa).
Päämääräksi asetetaan, että avustussumma kasvatetaan 100 miljardiin vuosittaiseen dollariin vuoteen 2020 mennessä. Rahat voidaan kerätä sekä julkisista että yksityisistä varoista ja toimittaa kahdenvälisesti tai monikansallisesti.
Rahaa käytetään ilmastonmuutoksen torjuntaan, sen vaikutusten lievittämiseen, muutokseen sopeutumiseen ja teknologian siirtoon.
Rahoituksesta ”huomattava osa” ohjataan perustettavan ”Kööpenhaminan vihreän ilmastorahaston” kautta. Tarkempia yksityiskohtia ei määritellä.
Erikseen mainitaan metsien suuri merkitys ja korostetaan tarvetta ohjata rahaa metsien tuhoutumisen estämiseen.
Kaikissa rahalupauksissa on se vesittymisen vaara, ettei ole varmuutta siitä, kuinka suuri osa on todella uutta rahaa ja kuinka paljon on uudelleennimettyä vanhaa rahaa.
Jatkoaikataulu
Seuraava ilmastokonferenssi järjestetään vuoden kuluttua Meksikossa. Tämän suhteen ei Kööpenhaminassa asetettu mitään tavoitteita.
Sen sijaan osapuolet kokoontuvat vuonna 2015 arvioimaan, miten hyvin Kööpenhaminan asiakirja on toteutunut.
Erikseen todetaan, että tuolloin voidaan harkita tavoitteen tiukentamista lämpötilan nousun pitämiseksi korkeintaan 1,5 asteessa. Nykyisen ilmastotietämyksen mukaan tämä tuskin kuitenkaan on enää silloin realistista.
lehti 