Tutkija Mervi Kaarninen selvitti punaleskien lasten pakkosijoituksia
Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 13.3. 2009
Sosiaali- ja kouluhallitus organisoivat kesästä 1918 lähtien avustuksia ja ryhtyivät jakamaan valtioapua ensin järjestöille ja yhdistyksille, jotka lievittivät punaisten perheiden hätää. Elintarviketilanne oli sodan jälkeen erityisen vaikea Helsingissä, Viipurissa ja Tampereella.
Suomessa oli sisällissodan jälkeen tuhansia sotaleskiä, joista enemmistö oli punaisten vaimoja. Kuinka he selvisivät vaikeissa olosuhteissa? Mervi Kaarninen on tutkinut, miten sisällissota vaikutti naisten arkeen ja miten erityisesti ne naiset, jotka olivat menettäneet puolisonsa sodassa selvisivät nälästä ja kylmästä.
– Useimmilla oli kolmesta neljään alaikäistä lasta huollettavinaan. Tampereella oli satoja perheitä, jotka olivat menettäneet kotinsa ja naiset elivät sekä henkisesti että fyysisesti sodan raunioilla ja sodan raunioittamina.
Syksyllä Kaarniselta ilmestyi teos Punaorvot (Minerva). Vuonna 1979 Kaarninen teki punaorvoista opinnäytetyön, hylkäsi sitten aiheen, mutta palasi viime keväänä siihen, kun häneltä pyydettiin useita esitelmiä, kun kansalaissodasta tuli kuluneeksi 90 vuotta.
– Tein aiheesta erilaisia kysymyksiä kuin vajaa 30 vuotta sitten. Teokseen Tampere 1918 kirjoitin luvun ”Tampereen sotaorvot.” Gradussani lähdin liikkeelle viranomaisaineistosta, miten tamperelaiset punaorvot olivat sijoittuneet yhteiskuntaan. Se oli lähinnä selvitys punaorpojen koulutuksesta ja ammateista. Punaorvot 1918 -teoksessa käytin myös viranomaisaineistoa, mutta pääsin eri tavalla ihmisten elämäntarinoiden äärelle. Tutustuin punaorpojen lapsiin, jotka kertoivat vanhempiensa elämästä.
Mervi Kaarninen sanoo, että vieläkään ei ole yksimielisyyttä siitä, kuinka paljon sotaorpoja todellisuudessa Suomessa oli vuoden 1918 tapahtumien jälkeen.
– Jotta asiasta saataisiin varmuus, olisi jokaisen kansalaissodassa kuolleen tiedot tarkastettava seurakuntien kirjoista, että kuinka monta lasta kullakin oli. Minun laskelmieni mukaan Tampereella oli keväällä 1918 ainakin 488 punaorpoa. Huoltoavun tarpeessa olevien turvattomien lasten lukumääräksi sosiaalihallitus laski koko maassa noin 25 000 lasta. Asukkaita Suomessa oli tuolloin vajaa kolme miljoonaa.
Tampereella oli ainakin
150 punaleskeä lapsineen
Keväällä 1918 sosiaali- ja kouluhallituksen virkamiehet heräsivät valkoisesta voitonhuumasta elintarvikepulaan ja Itä-Suomessa riehuvaan nälänhätään.
– Lehdistössä alkoi ilmestyä kirjoituksia, joissa väitettiin, että punalesket olivat kyvyttömiä hoitamaan ja kasvattamaan lapsiaan. Kerjäläislapsia oli niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.
Kaarnisen mukaan apulaistarkastaja Ester Hällström (1870–1950) ryhtyi sosiaali- ja kouluhallituksen valtuuttamana puuhaamaan punaorvoille turva- ja vastaanottokoteja. Lastenkoteja ei tuohon aikaan vielä ollut.
– Kunnat ja järjestöt alkoivat perustaa valtion tuella turvakoteja. Lisäksi sosiaalihallituksen köyhäinhoidon tarkastajat valitsivat enimmäkseen Pohjanmaan kunnista paikallisia asiamiehiä, jotka kartoittivat mm. Kauhajoen, Kurikan, Lapuan, Jalasjärven, Teuvan, Vähäkyrön, Ilmajoen ja Alavuksen kunnista ne talolliset, jotka olivat valmiita adoptoimaan punaorpoja. Pohjalaisen henkisen ilmapiirin katsottiin olevan sopiva kasvattamaan punaorvoista lainkuuliaisia ja jumalaapelkääviä kansalaisia.
Kaarnisen mukaan Tampereella oli 150 punaleskeä lapsineen. Kun he pyysivät apua köyhäinhoitolautakunnalta, usein asetettiin ehdoksi lapsen luovuttaminen Pohjanmaalle sijaiskotiin. Tätä pakkoadoptiota voi Kaarnisen mielestä verrata sotalasten luovuttamiseen Ruotsiin. Ero on kuitenkin siinä, että sotalapsien luovuttavia vanhempia ei nöyryytetty tai haukuttu kelvottomiksi äideiksi kuten punaleskiä.
– Punalesket haukuttiin maan rakoon. Se on ollut niin kauhea vaihe sekä lapsille että leskille, ettei kai hankalammaksi naisen ja lasten elämää voi tehdä. Jopa viranomaiset järkyttyivät luovutusraportteja lukiessaan. Sijaiskoteihin Pohjanmaalle luovutettujen lasten äideilleen lähettämiä kirjeitä julkaistiin Huoltaja-lehdessä. Kirjeiden sävy oli aina myönteinen ja niissä kiiteltiin ruoan ja puhtauden runsautta.
Presidentin rouva, punaorvot
ja lapuanliikkeen kyyditys
Sosiaali- ja kouluhallituksen apulaistarkastaja Ester Hällström oli itse adoptioäiti. Toinen hänen adoptiolapsistaan oli Tanskasta. Vuonna 1917 leskeksi jäänyt Hällström avioitui tuoreen presidentin K.J. Ståhlbergin (1865–1952) kanssa vuonna 1920, jonka jälkeen presidentin rouvaksi muuttunut Ester perusti yhdistyksen ”Koteja kodittomille lapsille.” Nykyään se kantaa nimeä ”Pelastakaa lapset ry.”
(Omituinen vuoden 1918 jälkinäytelmä käytiin lokakuun 14. päivän aamuna 1930, kun neljä Lapuanliikkeen miestä sieppasi Kulosaaressa Esterinsä kanssa aamukävelyllä olleen K.J.Ståhlbergin autoonsa. Keskiyöllä kyyditsijät saapuivat Joensuuhun, jossa oli tarkoitus vaihtaa autoa. Kun uutta autoa ei kuulunut tulevaksi, kyyditsijät vapauttivat vankinsa, jotka saivat yösijan paikallisen suojeluskuntapäällikön luota. Seuraavana päivänä pariskunta palasi junalla Helsinkiin. Kuulusteluissa sieppauskäskyn antajaksi paljastui armeijan yleisesikunnan päällikkö eversti K.M. Wallenius).
Edelleen arka aihe on myös valkoisen puolen leskiä ja orpoja varten säädetty eläkelaki vuodelta 1919. Näin punaisten ja valkoisten leskien ja orpojen avustaminen erotettiin toisistaan. Edellisvuonna asetetun turvattomien lasten huoltokomitean kantana oli, että kapinallisten ja laillisuutta kunnioittaneiden vanhempien lapsia ei voitu käsitellä saman lain nojalla.
– Punaleskien oli haettava apua kunnalliselta köyhäinhoidolta. Punaleskien oli saatava työtä, mutta pienillä paikkakunnilla se oli vaikeaa, kun työtilaisuuksia ei ollut ja punaisia naisia kohtaan tunnettiin epäluuloa. Osa punaleskistä joutui luopumaan lapsistaan, kun elintarvikepulan ja köyhyyden vuoksi lapsia sijoitettiin sijaiskoteihin.
– Valkoisten lesket ja lapset saivat puolestaan valtiolta eläkettä sen mukaan, oliko mies kuulunut upseeristoon, aliupseeristoon vai miehistöön.
Köyhäinhoidosta
lastensuojeluun
Eduskunnassa sijaiskoteihin Pohjanmaalle sijoittamista vastustettiin, koska katsottiin, että punaorvot viedään työjuhdiksi isäntien pelloille. Kaarninen sanoo, että hankkeeseen liittyi myös ideologisia kasvatuksellisia päämääriä, ja ainakin paimenessa sijaiskotilapset joutuivat usein olemaan.
Koko maassa sijaiskodeiksi ilmoittautui 1 603 kotitaloutta, Vaasan läänistä 880. Kaarnisen mukaan lopulta vain 585 lasta sijoitettiin, joista Pohjanmaalle 392.
– Monet kunnat eivät olleet myöskään halukkaita perustamaan turvakoteja valtion varoin, koska valtio asetti valtionavun vastikkeeksi lasten hoidolle tietyn tason, ja kunnanisät halusivat määrätä punaorpojen kohtelusta omien näkemystensä mukaan.
Jos tätä erästä Suomen historian mustaa ajanjaksoa vertaa tämän päivän leipäjonoihin ja köyhien kyykyttämiseen, on Kaarnisen mukaan suhteellisesti ottaen siinä se ero, että nyt ei leipäjonossa oleville ihmisille ole kukaan puhumassa kristillisestä moraalista.
– Enää ei köyhyyden vuoksi haukuta ainakaan julkisesti pataluhaksi. Ja ainakin yksi Pohjanmaalle sijaiskoteihin viedyistä punaorvoista kohosi jopa kirkkoherraksi. Tampereella siirryttiin jo 1920-luvun alussa kunnallisesta köyhäinhoidosta lastensuojeluun.
uutiskirje 
