Kari Saviniemen edellisessä runoteoksessa Ultra tummat sävyt olivat hallitsevia: pienen radanvarsikaupungin melankolisia tunnelmia, ikääntyvän ihmisen muistoja menneestä ja ajan kulumisen pohdintaa.
Teos ei ollut erityisen synkkä, mutta Saviniemen yhdeksäs kokoelma Kryptoideja on kuitenkin valoisampi: se kertoo keväästä ja kesästä. Pääosassa on luonto, ja ihminen kulttuureineen sen osana. ”Lätäkkö, maantien aurinko. // Kevät työntää lastenrattaissa / uutta runoa maailmaan.”
Luonnon voima on suuri: ”Kun puu tekee kuolemaa, / tukikepit / alkavat työntää lehteä.” Muun muassa näissä kahdessa runossa ilmenee samaa hivenen surrealistista tunnelmaa kuin Ultrassakin. Arkisista yksityiskohdista avautuu yllättäviä, unenomaisia näkymiä.
Suomalainen kesä on Saviniemen runon mukaan ”kevyt kuin linnunlaulu ja raskas kuin multa”. Samantapaisesti voisi kuvailla itse kirjaakin. Kesäisen kepeyden rinnalla on myös tragiikkaa. Tuokiokuvista rankin lienee tämä: ”Juna leikkaa auton kahtia. / Lapsi konttaa vääntyneestä romusta, / jokeltaa.” Lukija voi miettiä, osoittaako jokelluskin elinvoimaa ja optimismia vai sitä, ettei lapsi ymmärrä tapahtunutta.
Ajoittaista draamaa tärkeämpää kokoelmassa on kuitenkin luonnon harmonia sen jatkuvasta muutoksesta huolimatta. Mieleeni tuli Mirkka Rekolan säe: ”Kaiken liikkeessä lepo”. Saviniemen runot, jotka ovat myös teksteinä harmonisesti soljuvia, muistuttavat kiireistä nykyihmistä ihmisen paikasta universumissa. Hybriksen sijasta tulisi rauhoittua ja oppia näkemään pienten asioiden kauneus.
Ihmisen mieli on lopulta kuin luonto: ”sumulintu, lilliputti, / laulaa kaipaustaan sydämen pajukossa”.
Kari Saviniemi: Kryptoideja 58 sivua. Daimon 2010.