– Ennen Helsingin Sanomissakin ajattelimme, että sanomalehti kertoo asioista, joista lukijat eivät vielä tiedä. Nykyään tärkeintä on yleisön toivomusten ennakointi. Kirjallisuuskritiikissäkin vastaanottajien oletettu lukumäärä on tärkeämpi kuin arvioitavan teoksen laatu.
Näin ryöpytti nykyistä kirjallisuus- ja kulttuurijournalismia entinen Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies Pekka Tarkka Suomen arvostelijain liiton ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämässä kirjallisuuskritiikin historia -seminaarissa torstaina.
– Kulttuurikeskustelu on kääntynyt iltapäivälehdistön juoruilun suuntaan, vaikka kansalaisten sivistys- ja koulutustaso koko ajan kohenee. Kyse ei ole ihmisten tyhmistymisestä, vaan lehtien kaupallisen aseman ja asenteen muuttumisesta. Lehtien kulttuuriosastoista on tullut television ohjelmistolehdyköitä. Solidaarinen kulutuskulttuuri samaistetaan tasa-arvoisuuteen. Lukijoilta kysellään lakkaamatta, mitä he ajattelevat milloin mistäkin. Perusteluja näkemyksilleen ei tarvitse kenenkään esittää palstatilan puutteen vuoksi.
Mihin 2000-luvun kirjallisuuskritiikki voi nojautua, kysyi professori Juhani Niemi.
– Tekstianalyysillä tuskin enää maailmaa parannetaan. Kriitikon on varmistettava paikkansa joka hetki, skarpattava lakkaamatta. Raha, skandaalit ja elämän ristiriidat kelpaavat julkisuudelle. Niillä ei ole kuitenkaan oikeasti tekemistä kirjallisuuskritiikin kanssa.
Niemen mukaan kriitikon tehtävä on välittää tietoa ja laittaa asiat järjestykseen.
– Kriitikon on tulevaisuudessa kirjoitettava monikerroksisesti kuten tekstin ammattilaiset, kirjailijatkin, tekevät, työkaluinaan vaikkapa ironia, huumori ja satiiri. Kriitikon on kyettävä tuomaan esiin se, mitä luetun tarinan keskellä lukijan kannattaisi kokea, Niemi korosti.