Kirja, joka koostuu yli kymmenen tutkijan kirjoituksista, on yleisjohdatus kansallisten ja etnisten vähemmistöjen kirjallisuuden keskeisiin teemoihin.
Kirja pyrkii herättämään keskustelua ajankohtaisista maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvistä kysymyksistä kertomalla vähemmistöjen kamppailusta ja elämästä kulttuurien välissä.
Rantonen pitää tärkeänä kulttuurierojen esiin nostamista, mutta muistuttaa, että samalla – vähemmistöasemasta tai toisesta kulttuurista kimpoavan kirjallisuuden myötä – saattaa maan oma kansallinen kulttuuri tulla kansainvälisemmäksi.
Näin käy, kun vaikkapa somalit kirjoittavat Somalian historiasta tai kun virolaistaustainen Sofi Oksanen nostaa Viron historian esille.
– Tällainen historiatietoisuus ja poliittisten ja yhteiskunnallisen kamppailujen esille tuominen voi muuttaa suomalaisen kirjallisuuden aihepiiriä ja tematiikkaa.
Rantonen mainitsee esimerkkinä myös Britanniaan muuttaneet intialaiset, jotka nyt siellä kirjoittavat Intian historiaa uudesta, häviäjien ja itsenäisyyskamppailun näkökulmasta.
– Näin aihepiirin käsittely laajenee. Siihen osallistuu toki valtaväestönkin kirjallisuus, mutta sen rinnalle on tärkeä nostaa intialaisten näkökulma, sanoo Rantonen, joka itse työskentelee yleisen kirjallisuuden määräaikaisena yliassistenttina Tampereen yliopistossa.
Suomalaiset vähemmistöt katveessa
Tuoreessa kirjassa esitellään sekä suomalaisten vähemmistöjen kirjallisuutta että esimerkein myös vähemmistöjen kirjallisuutta muualta.
Rantosen mukaan esimerkiksi saamelainen kirjallisuus on yhä yllättävän vähän tunnettua Suomen kirjallisuudessa, vaikka saamelaiset ovat vanha vähemmistö ja heidän perinteensä on vahva. Saamelaiskirjallisuutta tulisikin Rantosen mielestä kääntää nykyistä enemmän suomen kielelle.
Kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien kirjallisuudella on monenlaisia tehtäviä.
– Kirjallisuus voi olla jopa kulttuurisen selviytymisen keino, Rantonen sanoo. Oma kirjallisuus tai vaikkapa runoperinne voi olla tärkeä keino käsitellä poliittisia ja yhteiskunnallisiakin kysymyksiä.
– Samalla se on tärkeä itseilmaisun väline yhteisöllisestikin. Kun on yhteiskunnallisesti syrjitty, taide on ilmaisuväylä.
Rantonen haluaa nostaa kansalliset vähemmistömme vähän etualalla. Siis saamelaiset ja romanit.
– Suomi kaksikulttuurisena maana on harhaanjohtavaa. Täällä on neljä kulttuuria ja sen lisäksi on vielä tataarit ja juutalaiskirjallisuus.
Kulttuurien välissä olemista kuvataan monella tavalla. Omaa identiteettiä, juuria, sukupolvien välisiä kiistoja käsittelemällä tai kertomalla omien vanhempien tarina uudella tavalla.
Rantosen mukaan kiinnostavaa on myös yhteisöllisyyden merkitys. Vähemmistöasema voi luoda yhteisöllisyyttä. Toisaalta yhteisöllisyydellä voi kulttuurissa ylipäänsä olla suurempi merkitys.
Nostamalla maahanmuuttajien kirjallisuuden esille kirjan kirjoittajat haluavat Rantosen mukaan myös sanoa, että keskustelua puolesta ja vastaan voidaan käytä rauhallisemminkin tuomalla esille perinteitä ja kirjailijoita.
Eila Rantonen (toim): Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa. Tampere University Press 2010.
uutiskirje 