Kolumni / Tuula-Liina Varis
Chilen kaivosonnettomuus oli hyvin, hyvin huono uutinen. 33 mainarin tuhoutuminen näytti pitkään lähes varmalta, kunnes heihin saatiin yhteys ja aloitettiin pelastamisprojekti, jota maailma seurasi henkeään pidätellen. Operaatio onnistui ja hyvin huonosta uutisesta tuli oikein hyvä uutinen, ilonaihe kaikilla mantereilla.
Mutta ei aikaakaan, kun hyvästä uutisesta alkoi jälleen kehkeytyä huono uutinen. Nyt pelätään, mitä tuhoa valtavat julkisuuden paineet ”paljastuksista” tarjolla olevine suurine rahoineen tekevät miesten jo muutenkin koville joutuneelle psyykelle. Kaikki eivät kestä, ennustavat asiantuntijat.
Maassa yhä pesivät syrjivät asenteet ja homofobia ovat tietysti huono uutinen. Mutta ennen kokemattoman laaja eroaalto on upea protesti niitä vastaan. Se on hyvä uutinen.
Media tuottaa nyt huoliuutisia. Tähän pystyy vain lännen media: olemaan hurskaasti huolissaan paineista ja inhimillisestä kärsimyksestä, joita se itse samaan aikaan sensaationmetsästyksellään tuottaa.
Hyvä huono uutinen on myös Mari Kiviniemen ”selkäydinreaktio” kerjäämisen kieltävää lakia vastaan. Pääministerin kannanoton jälkeen uskaltaa toivoa, että köyhyyttä ei kriminalisoida Suomen eduskunnassa.
Kerjäämisen kieltävä lakiesitys on erittäin huono uutinen, mutta hyvä uutinen on sen herättämä vastustus kokoomusta humaanimmissa puolueissa ja eri kansalaispiireissä. Onko lain puuhaajien peli menetetty, kun touhusta tehdään niin hurjaa satiiria kuin viime lauantain Presidentin kansliassa tehtiin? Yritys todistella, ettei rasistinen lakiesitys ole rasistinen, on mennyt mönkään, niin ilmiselvästi sen päämääränä on nimenomaan romanikerjäläisten karkottaminen maasta. Kotoperäinen pummaaminen ja organisoitu kerjääminen saisivat jatkua niin kuin ennenkin.
Eikö muka kerjääminen kuulu suomalaiseen työ- ja muuhun kulttuuriin tai katukuvaan? Kerjäläisiä on Suomessa ollut aina. 1800-luvun suuret katovuodet ja kelvottomasti hoidettu viljavaranto saivat pohjoisen ja idän nälkiintyneet laumoina vaeltamaan etelän rintamaille. Kymmenet tuhannet kuolivat nälkään, sillä parempiosaiset olivat silloinkin kitsaita antamaan omastaan. Kansalaissodan jälkeen vaelsivat punalesket ja punavankien vaimot ja lapset kerjuulla niin maalla kuin kaupungissa. Kohtelu oli tylyä. Korpikirjailija Ilmari Kianto kirjoitti, että nämä naarassudet ja heidän penikkansa pitäisi joka ikinen tappaa pilaamasta kansan tervettä verta.
Seuraava suuri kerjäläisaalto lähti liikkeelle 30-luvun alun suuren laman aikana. Työttömyys oli valtavaa ja Suomen sosiaalilainsäädäntö täysin kehittymätön. Porvarillinen media julisti painokkaasti, ettei pyytäjille pidä antaa penniäkään. Samaa ohjetta toitotetaan nytkin, jopa korkealta poliittiselta tasolta, joten traditioon liitytään tässäkin suhteessa.
Mihinkähän kokoomuksen kovaluontoiset seuraavaksi ryhtyvät? Puuhaamaan lakia keskitysleireistä? Ainakin loppuisi nykyinen lainvastainen leiriytyminen kerta kaikkiaan.
Ei pidä unohtaa, että meillä on perinteitä myös tällä saralla. Euroopan ensimmäiset keskitysleirit perustettiin Suomeen kansalaissodan jälkeen. Traditiota jatkettiin miehitetyssä Itä-Karjalassa jatkosodan aikana. Köyhyyden kriminalisointia harrastettiin oman käden oikeutena myös 30-luvulla, kun huonoon osaansa tyytymättömiä ”aineksia” muilutettiin ja tapettiinkin.
Kolmas hyvä huono uutinen on se, että maanantaiaamuun mennessä jo 18 000 kansalaista on eronnut kirkosta protestiksi kirkon edustajien ja muiden fundamentalistiuskovaisten näkemyksille TV2:n homoillassa. Maassa yhä pesivät syrjivät asenteet ja homofobia ovat tietysti huono uutinen. Mutta ennen kokemattoman laaja eroaalto on upea protesti niitä vastaan. Se on hyvä uutinen.
Kristilliset ja perussuomalaiset kosiskelevat vaalimenestyksen toivossa kilvan äärioikeistolaista, epähumaania kansanosaa, pelivälineenään ihmisten tietämättömyys ja sivistymättömyys. Kuitenkin Päivi Räsänen katsoo, ettei ennätysmäisillä eroluvuilla ole mitään yhteyttä hänen ohjelmassa käyttämiinsä puheenvuoroihin. Omasta mielestään hän sanoi vain rehellisen mielipiteensä homoseksuaalisuudesta eikä edustanut kirkkoa.
Räsänen johtaa puoluetta, joka eduskunnassa kaikin keinoin haluaa kieltää homoavioliitot ja homojen adoptio-oikeuden. Eduskuntapuheenvuoroissaan puolue esiintyy kuin se puhuisi, ei ainoastaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon, vaan koko kristityn maailman nimissä. Miten tällaisen puolueen puheenjohtaja voisi edustaa tv-keskustelussa vain omia mielipiteitään?
Erosin kirkosta vuonna 1965 mm. Hannu Salamaan kohdistuneiden vainotoimenpiteiden takia. ”Menkää menkää, kirkko ei tarvitse teidänlaisianne ihmisiä”, sanoi minulle Helsingin Kallion seurakunnan kappalainen. Oikeassa hän oli, evankelisluterilainen kirkko ja minä emme ole toisiamme tarvinneet. Silti ulkopuolisenakin ihmettelen: Miten on mahdollista, että kirkko voi kieltää yhden perussakramenttinsa osalta jäsenistöään, joka ei ole syyllistynyt mihinkään rikokseen ja jolta se perii veroa kuten muiltakin? Miten kirkko, joka oman veronkantonsa lisäksi saa maallisen vallan taloudellista tukea monin tavoin, voi edes ajatella, että sillä on oikeus kieltää palvelunsa jäseneltä hänen seksuaalisen suuntautumisensa takia?
Heikki Palmu, pappi, kirjailija ja kirkon heltymätön kriitikko kirjoitti (HS 16.10.): ”Eräs piispakandidaatti toistelee ajatusta, ettei hänellä ole ’valtuutusta Jumalalta’ siunata parisuhteita. Tätä vakuutteleva on jo kolmatta kertaa aviossa, vaikka Jeesus otti avioeroon selkeän kielteisen kannan.”
Niinpä. Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan tehkää niin kuin minä sanon.
Kirkko on vielä helisemässä tekopyhien fundamentalistiensa kanssa, ellei se tee selkeää pesäeroa heidän edustamiinsa ajatuksiin. Ei lupaavalta näytä. Eihän kirkko ole pystynyt erottamaan jäsenyydestään edes niitä lakia rikkovia naispappeuden vastustajia, jotka ovat perustaneet oman kirkkonsa piispanistuimineen evankelisluterilaisen kirkon sisälle.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
