Anne Stenlundin esikoisrunokirja vie ihmisen perimmäisten kysymysten äärelle. Mistä ihminen loppujen lopuksi tulee, kuka hän on, onko ihminen sen tärkeämpi täällä maailmassa kuin mikään muukaan luonnon elävä?
Kirjan ensimmäisissä runoissa tulee kaiku vuosituhansien takaa. Maailma on aina ollut olemassa, me ihmiset vain käymme täällä.
Mieleeni tuli vahvasti muisto parin vuoden takaiselta lomareissulta Kolille. Istuimme mieheni kanssa Kolin huipulla eräänä elokuun yönä. Kuu nousi Pielisen ylle ja loi komean kuunsillan pitkin järveä. Näky oli henkeäsalpaava. Siinä tunsi itsensä hyvin pieneksi ja samalla menneet ihmiset vuosituhansien takaa koskettivat minua.
Ymmärsin siinä hetkessä, että tämä sama näkymä on ollut aina olemassa. Ennen jääkautta Koli oli ollut osa suurempaa vuoristoa, nyky-Kolin ovat jääkaudet silottaneet sen nykyiseen olomuotoonsa. Samalla huipulla ovat kivikauden ihmiset kulkeneet, kenties palvoneet kuuta, uhranneet ja ulvoneet kuulle. Tuo sama tunne löytyy Stenlundin runoista. Ne koskettavat sielua ja saavat henget heräämään.
Kirjan keskivaiheilla tarkastellaan tätä nykyihmisen elämää: ”Tämä aika/vähemmän miellyttävä/puhuu kuin enkeli/seisoo milloin missäkin jonossa.”
Hyvin kuvaavaa tekstiä tähän nykyaikaan, jopa hieman pelottavaakin. Eikö valonpilkahduksia näy missään?
Runojen minä purkaa turhautumistaan ja pettymystään nykymaailmaan muuttumalla pikkuhiljaa susinaiseksi. Susinainen vihaa tunteiden näyttämistä, mieluummin hän kulkee omia polkujaan ja ulvoo yksin kuulle. Mutta sekään tie ei ole helppo.
Susinaisen omatunto ei anna rauhaa: ”Susinaisen ylpeys/syliin painautuneena/ulvoo rajuilmalleen/tahtoo sitä tapaamaan metsään/ainoaan paikkaan/jossa ylpeyttään voi katua.” Luovuttaako susinainen, sitä en tiedä, ainakin runoissa sudenpentu jää henkiin. ”Susinaisella on kuun sielu”
Stenlundin runoteos on esikoisteokseksi hyvä. Kuitenkin jäin jotakin kaipaamaan, vahvempaa otetta, jyrähdystä. Uskoisin, että Stenlundin seuraavissa kokoelmissa onkin voimakkaampia runoja, sillä jo tämä esikoisteos antaa viitteitä siihen. Kokoelman runoissa herkkyys on jo olemassa, mutta vahvuus väreilee lähellä pintaa ja odottaa esiin tulemistaan.
Anne Stenlund: Ulvo kuuta kaunis lapsi. Lurra Editions 2010. 60 sivua.
uutiskirje 
