Sanat jotka säilyvät 5
”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.”
Näin herkästi alkaa ainoan Nobel-kirjailijamme F. E. Sillanpään romaani Ihmiset suviyössä (Otava 1934).
Vuorokauden ajan kirjailija seuraa, osin oman alter egonsakin kautta, limittäin ja lomittain monien ihmisten kohtaloita suvisen maaseutuidyllin sydämessä. Kuvakulmat ja takaumat vaihtuvat kuin elokuvissa. Kirja on kuin itse elämä, jossa ei ole yksittäistä päähahmoa. Kirjailija itse on sanonut, että päähenkilöitä on vain yksi: suviyö.
Suviyön syleilyssä elämä alkaa ja loppuu. Nuoret rakastuvat. Sahtia ja jotakin muutakin haluava talon isänsä kinuaa torpan muijan petiin… Kirjailija ei syytä eikä selitä, vaan antaa henkilöidensä olla sellaisia kuin he ovat, lihaa ja verta. Tapahtumat eivät liity toisiinsa, mutta niillä on kuitenkin toistensa kanssa tekemistä ainakin sillanpääläisen kosmisen katseen alla.
Valentin Vaalan hieno elokuvasovitus (1948) on antanut kasvot monelle kirjan henkilölle. Ehkä unohtumattomimman suorituksen elokuvassa teki Martti Katajisto Yrjö ”Nokia” Salosena.
”Salonen hyppäsi veteen, kahlasi maihin ja syöksyi mitään harkitsematta päin seiväs kourassa uhkaavaa vihamiestään. Humalansa ja kömpelyytensä vuoksi tämä ei kumminkaan ehtinyt puullansa mitään tehdä ennen kuin pitkä kauhavalainen puukon terä – tuo, joka niin monesti oli paukahdellut majakan seinään – oli tyveään myöten uponnut hänen rintaansa vasemmalle puolelle, katkaisten yhden kylkiluun ja sitten lävistänyt sydänlihaksen.”
Nuoren miehen elämän palo ja kokemukset purkautuvat ilmoille, kun Nokialla on jo raudat kintuissaan aamun sarastaessa väliaikaisessa sellissään Pietilän talossa.
”– Mitä te tiedätte ihmisen pojan tuskasta? Kun nuorta mieltä polttaa sellainen kaipaus, ettei itsekään tiedä, mitä se mieli kaipaa. Katsele vaan, sinäkin tyttö, sinulla on heilasi, jota halaat milloin haluat, mutta mitä on minulla? Ei enää edes äitiä, äitiä, äitiä…
Tuohon viimeiseen sanaan hänen huutonsa sitten lopullisesti keskittyi.”
Samaan aikaan kun Nokia heilautti kauhavalaistaan, Syrjämäen Jalmari etsii hevostaan hoputtaen pitkin pitäjää epätoivoisesti lääkäriä, joka oli hälytetty myös ruumista katsomaan. Lääkäri ehtii ennen Jalmaria tämän mökkiin, mutta ei kuitenkaan ajoissa:
”– Tänä yönä minä näyn tulevan myöhään joka paikkaan, haettiin minua sitten kuoleville tai syntyville – mutta onneksi olkoon vaan, emäntä.”
uutiskirje 