Useimmat ihmiset haluavat kuulua johonkin ja kokea olevansa hyödyksi, olevansa tarpeellisia. Se on luonnollista, mutta sitä on helppo käyttää hyväksi. Vihjailuilla tarpeettomuudesta saadaan ihmiset kieli vyön alla todistelemaan tarpeellisuuttaan systeemissä. Yhä useammin vihjauksia esittävät elinkeinoelämän sylikoirat: tuottava sitä ja tuottamaton tätä. Jälkimmäisellä tarkoittavat tarpeetonta.
Opiskelijat ovat tarpeettomia. Vanhukset ovat tarpeettomia. Työttömät ovat tarpeettomia. ”Tuottamattoman” työn tekijät ovat tarpeettomia. Tarpeellisia ovat vain veronmaksajat, joihin tosin kaikki edellä mainitutkin kuuluvat. Ja eivätkö usein suurimmat veronmaksajat nauti myös suurimpia tulonsiirtoja – köyhiltä rikkaille?
Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjassa kuolemansairas mies ruotii elämäänsä tullen johtopäätökseen: olen täysin tarpeeton ihminen. Kaikessa traagisuudessaan havainto on vapauttava ihmiselle, joka kuvittelee olevansa hirveän tärkeä ja korvaamaton. Tai pikemminkin kuvittelee tärkeytensä ja korvaamattomuutensa olevan riippuvaista hänen omasta toiminnastaan.
Kysymys tarpeettomista on päivänpolttava. Nimittäin poliittinen ongelma kuin ongelma esitetään muodossa, miksi tarpeellisten ihmisten pitäisi elättää tarpeettomia ihmisiä. Miksi kukaan ei kysy, millaisessa yhteiskunnassa puhutaan ihmisistä tarpeettomina?
Entä miten tarpeellisuus määritellään? Lähipiirilleen tai jälkipolville korvaamattoman tarpeellisella ihmisellä ei välttämättä ole mitään tekemistä tuottavuuden tai BKT:n kasvattamisen kanssa. Tarpeellisuutta ei voi mitata ansioidenkaan kautta. Vai tekeekö lähihoitaja satoja kertoja tarpeettomampaa työtä kuin optiomiljonääri?
Ja sitten olemme me täysin tarpeettomat lusmut ja rosmot. Ampuako meidät pitäisi? Niinkin on historian saatossa tehty. Toistaiseksi vielä uskovat, että kun tarpeettomat pakotetaan tekemään ihan mitä tahansa – tarpeellista tai tarpeetonta – niistä tulee tarpeellisia ja ne alkavat myös kokea itsensä tarpeellisiksi. Tai ainakin ne ovat hiljaa.
Mutta ei se ihan niin mene. Jos lapsesta asti kuulee olevansa tarpeeton, ei varmasti yritäkään olla mitään muuta. Tai sitten yrittää liikaa ja uupuu. Tai ajattelee, että kun ei voi olla hyödyksi, niin hyötyypä sitten parhaansa mukaan muista. Yhtä kaikki kalliiksi käy yhteiskunnalle, ja siksi ongelman pitäisi kiinnostaa myös empatiakyvyttömiä moralisoijia.
Juttuhan olisi helposti ratkaistavissa: lopetettaisiin syyllistäminen ja ihmisten luokittelu tarpeellisiin ja tarpeettomiin. Myönnettäisiin, ettei sellaisia asioita voi mitata eikä sellaista järjestelmää luoda, jossa jokainen olisi tismalleen yhtä ”tarpeellinen” jokaisena elämänsä hetkenä. Miten valtava ennaltaehkäisevä, korjaava ja uutta luova vaikutus sillä olisi! Todellisuudessahan näin ei tule käymään, koska tarpeelliset ihmiset tarvitsevat tarpeettomia.
uutiskirje 