Pekka Sauramo esitteli viime perjantain Viikkolehdessä Ele Aleniuksen uusimman kirjan Maailmankehityksen suuri käänne. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta esittely palautti mieleen Aleniuksen vuonna 2005 ilmestyneen kirjan Planetarismi maailmankehityksen rationaalisena perustana. Myös siinä kirjoittaja pohti muun muassa kysymystä siitä, ettei ihmiskunnan yhteiskunnallinen ajattelu ja kehitys ole kulkenut tieteellis-teknisen kehityksen mukana.
Ihminen on osa luontoa ja sen kanssa on opittava elämään tasapainossa. Ihmisen perustarpeet kaikkialla maailmassa ovat samat: saada elää ihmisarvoista elämää riippumatta siitä, missä asuu, minkä ikäinen on, onko nainen vai mies, terve vai sairas, kuuluuko vähemmistöihin vai enemmistöihin. Tämän ymmärtäminen ja ottaminen lähtökohdaksi omassa toiminnassa edellyttää ihmisen kasvua kohti yhteisvastuuta. Yksinkertaista. Ja silti niin vaikeaa maailmassa, jossa osittain tiede ja teknologia, mutta erityisesti talous on valjastettu palvelemaan ennen muuta kapitalistista voitontavoittelua ja sen maksimointia.
Minua on pitkään hämmästyttänyt se miten helposti ja kattavasti Suomessa ajettiin oikeastaan jo 1980-luvulla läpi yhden totuuden talouspolitiikka. Tuo yksi ainoa totuushan on ollut se, että yhteiskunnassa kaikkien (paitsi rikkaimpien) on tehtävä uhrauksia, jotta turvataan vientiteollisuuden kilpailukyky. Tätä on hoettu kuin mantraa monta vuosikymmentä ikään kuin yritysten kilpailukyvyllä ja työpaikkojen lisäämisellä olisi jokin väistämätön yhteys.
Ihminen on osa luontoa ja sen kanssa on opittava elämään tasa-painossa.
Jo pitkään talouselämä on ollut vapaa edes kohtuullisesta yhteiskuntavastuusta. Taloudesta on tullut itseisarvo ja siitä on puhuttu niin kuin se olisi jokin neutraali arvovapaa alue, johon ei politiikka ulotu. Edelleen taloutta mystifioidaan ja etäännytetään kansalaisten arjesta, pidetään eräänlaisena luonnonlakina, jolle kukaan ei voi mitään. Tosiasiassa talous on yhtälailla arvoihin sidottua kuin mikä tahansa politiikan alue. Siihen voidaan ja täytyy vaikuttaa.
Talous pitää palauttaa omalle välinearvopaikalleen. Se on keino vaikuttaa asioihin, ei itse päämäärä. Tarvitaan myös keskustelua markkinaliberalismin perustasta, kapitalismista. Vallitseva politiikkahan perustuu käsitykseen, että talouslamoista ja myös Euroopassa viime aikoina koetuista kriiseistä huolimatta kapitalismin perusteet ovat ok ja ne pystytään edelleen turvaamaan talouskasvulla. Usko talouskasvun kaikkivoimaisuuteen on sekin hämmästyttävällä tavalla läpäissyt talouspoliittisen ajattelun ja tätä uskoa on nimitetty realismiksi. Näin tehdään edelleen, vaikka kasvun rajat ovat tulleet vastaan jo vakavina ympäristöongelmina ja katastrofeina. Todellista realismia olisi ymmärtää ja tunnustaa se, että näin ei voida jatkaa.
Hans-Peter Martin ja Harald Schuman ennakoivat teoksessa Globalisaatioloukku, että nykyisillä talouden ja maailmankaupan rakenteilla on syntymässä yhden viidesosan yhteiskunta. Siinä maailman talouden pyörittämiseen tarvitaan tällä vuosituhannella vain 20 prosenttia maailman työkykyisistä ihmisistä. Mitä tässä tulevaisuudenkuvassa tapahtuu lopuille 80 prosentille ihmisistä?
On korkea aika kyseenalaistaa talousjärjestelmämme toimivuus ja usko siihen, että ongelmat ratkaistaan kasvua kiihdyttämällä sekä antamalla markkinavoimille kaikki vapaudet mutta ei lainkaan velvoitteita. Niin kuin viime aikoina on usein todettu, ei voida hyväksyä sitä, että voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan.
Ihmisestä ja ympäristöstä piittaamattomalle talousajattelulle ja -politiikalle on vaihtoehto. Siinä avainsana on yhteisvastuu. Markkinaliberalismillekin on asetettava velvoitteita. Politiikka on täynnä heitä, jotka osaavat olla hyväosaisten puolesta kovia. Liian vähän on heitä, jotka uskaltavat olla huono-osaisten puolesta lujia.
lehti 