Sillä samaan aikaan kun naiset alkoivat päästä näihin asemiin, koko kansallisvaltio ja vanhan kansanedustusjärjestelmän pohja alkoi rapautua.
– Aika paljon kansallinen päätöksentekoa on siirtynyt ylikansallisille elimille. Myös talouden ja politiikan yhteenkietoutuminen on vahvistunut. Niinpä valtakunnan kaapin päällä oleminen ei enää tuokaa yhtä paljon valtaa, sanoo YTL Jaana Kuusipalo, joka toimii naistutkimuksen yliopistonopettajana Jyväskylässä.
Hän valtio-opin alaan kuuluva väitöskirjansa Sukupuolittunut poliittinen edustus Suomessa tarkastettiin eilen Tampereen yliopistossa. Siinä tutkitaan poliittisen edustuksen sukupuolittumista 1900-luvun alun äänioikeustaistelusta lähtien aina vuoden 2006 presidentinvaaleihin.
Kansan tahto puolittui
Poliittinen edustus on sukupuolittunut, jos kansanedustajiksi ja ministereiksi valikoituu enimmäkseen toisen sukupuolen edustajia ja/tai jos naisten ja miesten ajatellaan politiikassa edustavan eri asioita.
Juuri näin on Kuusipalon mukaan Suomessa tapahtunut.
Taustalta löytyy sekä porvarillisen naisliikkeen että sosialidemokraattisen työläisnaisliikkeen lähtökohta: naisten oikeuksia ajaminen. Naisten tuloa politiikkaan perusteltiin sillä, että naiset ovat erilaisia kuin miehet ja siten he politiikassakin edustavat eri asioita kuin miehet.
– Kun kansalaisuus nähtiin kaksijakoisena tai sukupuolittuneena, eduskunnassakin naiset toimivat sukupuolensa edustajina.
Naisministeriyttä perusteltiin sillä, että naiset ovat sosiaalipolitiikan asiantuntijoita. Näin naisille rakentui politiikan sisään oma äidillis-sosiaalinen toimintapiiri.
Käänteisesti sama tulee Kuusipalon mukaan esiin viimeisissä presidentinvaaleissa. Vaalikampanjoissa ja keskusteluissa kyseenalaistettiin naisehdokkaiden tietämys nimenomaa ulkopolitiikassa, mutta myös talouspolitiikassa.
– Näissä aiheissa on ilmeisesti eniten vaadittu yleistahdon tulkintaa, johon naisten ei ole katsottu kykenevän. Äitikansalaisen ei katsottu pystyvän näkemään kansakunnan etua.
Äitikansalaisuus hylättiin
Ilmiö on ongelmallinen demokratian kannalta: syntyy sukupuolen mukainen vallanjako, jossa toinen sukupuoli on jatkuvasti enemmistönä poliittisissa elimissä ja pitää hallussaan politiikan johtotehtäviä.
Juuri näin asiat olivat Suomessa aina 1990-luvulle saakka. Naiset keskittyivät hyvinvointipolitiikkaan. Miehillä jäivät muut poliittiset tehtävät ja poliittisen järjestelmän ylimmät asemat.
Kiista siitä, voiko nainen olla ”valtiomies” ja edustaa yleistahtoa alkoi Kuusipalon mukaan vasta 1990-luvun presidentinvaalikeskusteluissa, mutta jatkui vielä vuoden 2006 presidentinvaaleissa eli senkin jälkeen kun ensimmäinen nainen oli valittu tasavallan presidentiksi (2000) ja pääministeriksi (2003).
Naisliike kyllä yritti korjata poliittisen edustuksen sukupuolittuneisuutta. Esimerkiksi 1960-luvun tasa-arvoliike hylkäsi äitikansalaisuuden ja lähti sukupuolten samanlaisuudesta. Seurauksena oli, että naispoliitikkoja alkoi tulla perinteisen poliittisen naistoiminnan ulkopuolelta. Esimerkkinä Kuusipalo mainitsee Pirkko Työläjärven.
Juuri mikään ei kuitenkaan muuttunut.
– Perustrendi oli yhä se, että naiset pääsivät lähinnä sosiaali- ja terveysministereiksi, vaikka poikkeuksia olikin.
Lopullisempi murros alkoi 1990-luvulla.
Tarja Halonen oli ensimmäinen kansankunnan tahdon tulkitsija. Naispääministereitä maassa on ollut jo kaksi. Naiset heiluttavat puheenjohtajan nuijaa monessa puolueessa. Hallitusneuvotteluissakin naiset ovat ratkaisevissa asemissa.
Näyttäisi siis siltä, että nyky-Suomessa naisetkin jo edustavat yleistahtoa. Mutta kuten sanottu, ehkä liian myöhään.
Pohjoismaissa eräät naistutkijat korostavat sitä, että valta karkaa aina naisilta.
– Että aina kun naiset pääsevät tärkeisiin asemiin, niin päätöksiä tehdään jo muualla.
Tehokas strategia
Näyttää siltä, että äidillis-sosiaalisesta toimintapiiristä tuli naispoliitikoille lopulta yhdenlainen este. Se ei kuitenkaan tarkoita, että toimintapiirissä ajetut asiat olisivat olleet vähämerkityksisiä.
Naisliike määritteli aikanaan tavoitteekseen taloudellisen itsenäisyyden. Piti siis vaatia lapsille päivähoitoa, jotta äidit pääsivät töihin. Naisliike ajoi tasa-arvotavoitteensa sisään puolueisiin tasa-arvopolitiikaksi.
Siitä syntyi Kuusipalon mukaan tehokas strategia, jolla feministinen liike on saanut tavoitteitaan ajetuksi virallisessa päätöksentekokoneistossa
– 1970-80-lukujen hienoimpia hedelmiä onkin tämä naisystävällinen hyvinvointivaltio, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo lisääntyi ja samalla lisääntyi myös sosiaalinen tasa-arvo.
Mutta nyt strategia ei Kuusipalon mukaan enää ole paras mahdollinen. Siksi tarvitaan uudenlaista yhteiskunta-analyysiä.
uutiskirje 
