No onneksi olkoon!
Ensi vuoden alussa palaamme taas tilanteeseen, johon jäimme ennen vuoden 2007 yritystä saada maahanmuuttopolitiikka jotenkin järkeviin raameihin. Silloin koko homman hoitamiseen perustettiin uusi virka – maahanmuuttoministeri. Ministeri ilman ministeriökoneistoa sisäasiainministeriön alaisuudessa ei antanut paljon toivoa asioiden järkevästä hoitamisesta, mutta se loi mahdollisuuden saada yhteen paikkaan kaikki tieto-taito kentän tilanteesta.
Todennäköisesti siihen ei ollut ihan oikeasti tarvetta. Silloin kun vasen jalka ei tiedä oikean käden tekemisistä, on turha etsiä tavoitteita ja päämääriä. Järjestelmän rattaat pyörivät ja itse prosessi on paljon tärkeämpi kuin lopputulos. Muistaakseni esitin aikoinaan toiveeni, että maahanmuuttoministeri pystyisi kartoittamaan nykytilanteen ja asettaisi tavoitteet maahanmuuttopolitiikalle ottaen käyttöön positiiviset kokemukset ja karsien pois turhat ja kalliit toiminnot. Neljässä vuodessa entisen työministeriön työntekijät just ja just oppivat sisäministeriön käytännöt löytämättä todellista yhteistyökykyä täkäläisten kollegojen kanssa.
Vaikeina aikoina ulkomaalaistaustaiset eivät kelpaa työtä-tekevinä eivätkä työttöminä, yrittäjinäkin ovat epäilyttäviä.
Nyt taas kerran pistetään korttipakka sekaisin. Siis kotouttamisasiat siirtyvät vuoden vaihteessa 2011–2012 sisäasiainministeriöstä työ- ja elinkeinoministeriöön. Samalla osa maahanmuuttoon liittyvistä toiminnoista jää sisäasiaministeriöön. Näin iloisesti kerrotaan kyseisen viraston tiedotteessa, jossa ilmoitetaan kotouttamislakiuudistuksesta.
Mitä se tarkoittaa käytännössä? Mielestäni sitä, että pari vuotta taas haetaan tasapainoa ja selvitetään kuka mistäkin vastaa. Samalla painetaan uudet esitteet ja lomakkeet. Asiantuntijat kouluttavat henkilöstöä uusiin tehtäviin ja haasteisiin. Rahaa palaa tietysti ja tietyllä porukalla tulee olemaan taas syytä väittää, että maahanmuutto maksaa mielettömästi. Ja taas siirretään hamaan tulevaisuuteen tositilanteen kartoittaminen, päämäärien etsiminen ja tehokkaiden toimipinteiden määritteleminen.
Jos sanon, että olen väsynyt tähän pelleilyyn, se ei kerro mitään. Itse asiassa tämä touhu alkaisi jo naurattaa, jos ei koskisi vakavia asioita. Tunnen monia virkailijoita , jotka ovat olleet vuosia tekemisissä maahanmuuttoasioiden kanssa. Mistä he pystyvät löytämään sisäisiä resursseja hoitaakseen työtehtäviä jos heidän pitää jatkuvasti sopeutua uusiin raameihin ilman selkeästi määriteltyä tavoitetta. Tarkoitan sillä konkreetista päämäärää: mikä on kotouttamisen lopullinen tulos? Miten voi laatia integraatio-ohjelmia, jos ei artikuloida mihin ne tähtäävät?
Uskon vakaasti, että sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on helpompaa, jos maahanmuuttaja tuntee kantaväestön odotukset häntä kohtaan. Kielitaito, työnteko ja kunniallinen elämä ovat selkeät vaatimukset – ensisilmäyksellä. Mitä piilee näiden takana? Ja ovatko kyseessä todellakin yllä mainitut seikat vaiko jotain muuta?
Joskus tuntuu, että maahanmuuttajalta vaaditaan ei niinkään suomalaiseksi tulemista, vaan näkymättömyyttä. Halutaan sulauttamista tietäen varsin hyvin, ettei se ole mahdollista.
Mikä on hyväksyttävä kielitaito? Hyvin harva siirtolainen taitaa suomea täydellisesti ilman omaa korostusta. Se ei välttämättä haittaa jokapäiväistä elämää ja työntekoa, mutta tiukan paikan tullen vajavainen suomen kieli tekee maahanmuuttajasta haavoittuvan.
Siirtolaisten työttömyys on monien mielestä sietämätön asia ja todista maahanmuuttajien halua olla yhteiskunnan taakkana. Usein saa kuulla, että hyväuskoiset suomalaiset joutuvat elättämään heitä vaikka omatkin tarvitsevat tukea. Toisaalta työtäkin tekevä siirtolainen on tikku kantaväestön silmässä, koska suostuu pieneen palkkaan ja huonoihin työoloihin vieden paikkoja suomalaisilta. Hyvä, ettei vielä kukaan väitä, että nimenomaan ulkomaalaistaustaiset pakottavat työnantajat unohtamaan työehtosopimukset. Oli niin tai näin, vaikeina aikoina ulkomaalaistaustaiset eivät kelpaa työtätekevinä eivätkä työttöminä, yrittäjinäkin ovat epäilyttäviä.
Mitä kunnialliseen elämään tulee niin sekin on paikoin venyvä käsite. Kenestä pitäisi ottaa esimerkki, kuka on mallisuomalainen? Onko se marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim, jonka äänestettiin vuonna 2004 suurimmaksi suomalaiseksi? Sitten venäjänkielisillä olisi toivoa tulla hyväksytyiksi – palvelihan marsalkka lähes kolmekymmentä vuotta Venäjän keisarikunnan armeijassa ja puhui venäjää paremmin kuin suomea.
Vitsit vitsinä – vuonna 2017 juhlitaan 100 vuotta Suomen itsenäisyyttä. Siihen mennessä pitäisi löytää vastaukset kysymyksiin, mitä on suomalaisuus ja mitä odotetaan (vaaditaan?) uussuomalaisilta.
Mielestäni se antaa avaimet oikeaan maahanmuuttopolitiikkaan sekä siihen, kenen toimesta ja miten se realisoidaan. Samalla saavutettaisiin yhteiskunnassa ymmärrys, minne mennään, minkälaista Suomea tulevaisuudessa rakennetaan – yhteisvoimin. Muuten Suomi jatkaa jakautumista luokkiin, eri sortin kansalaisiksi, missä heikommat asetetaan vastakkain toisten heikkojen kanssa.
Vallanpitäjät taas keksivät joka neljäs vuosi uudelleen polkupyörää, siirtämällä vastuun muun muassa kotouttamisesta ministeriöstä toiseen. Maahanmuuttokriittiset saavat lisää puhtia syytellä kotouttavia kaikista yhteiskunnallisista ongelmista. Ja mikään ei muutu.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
