Nigerialaisen vuonna 1977 syntyneen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelma Huominen on liian kaukana on valitettavan ajankohtainen. Jatkuvasti saamme kuulla uutisia länsi-afrikkalaisen Nigerian liitovaltion levottomuuksista.
Päähenkilöt kuuluvat usein keskiluokkaan, ja tarinat sijoittuvat usein yliopistomaailman liepeille. Nuo ihmiset elävät suojattua elämää kaukana ns. tavallisista nigerialaisista, mutta myös he saavat kokea ikäviä herätyksiä.
Kaikkialla vallitsee korruptio ja palkat sekä eläkkeet varastetaan laitosten byrokraattien toimesta. Sotilaiden, poliisien ja kotikutoisen mafian harjoittama silmitön ja sadistinenkin väkivalta tunkeutuu joka paikkaan. ”Rupusakin” kohdalla toteutuu maanpäällinen helvetti.
Rikas on rikas niin Nigeriassa kuin Yhdysvalloissa.
Alituinen pelko on kaikkien seuralainen ja ihmiset ovat syvästi ahdistuneita. ”…uskonto ja syntyperä politisoidaan usein, koska vallanpitäjä on turvassa, jos nälkäiset alamaiset tappavat toisiaan.” Länsimaat kantavat kortensa kekoon toimittamalla vanhentuneita lääkkeitä Afrikkaan.
Nigerian levottomuuksien ja demokratian puutteen takana on öljy ja muut raaka-aineet sekä niiden hallinta. Nigeria on ollut vuosikymmenet suurvaltojen mielenkiinnon kohteena. Se tavallinen tarina siis.
Monille Yhdysvallat siintelee onnelana, mutta jos sinne onnistuu jollain keinolla pääsemään, amerikkalainen unelma osoittautuu aina mahdottomaksi utopiaksi. Amerikan ihmemaata kuvaa kyseisen maan kansalaisen, kampaajan, toteamus: ”Meillä täällä on se ongelma, ettei meillä ole kulttuuria, ei minkäänlaista.”
Kolonialismin karvaat hedelmät
Nigeriassa, johon myös entinen Biafra on kuulunut, muodostaa alueen, jossa elää monia heimoja ja he puhuvat omia kieliään, vaikka virallinen kieli onkin englanti. Uskontojakin on monia: eriasteista islamia, kristinuskon eri muotoja ja myöskään vanhoja, pakanallisiksi nimettyjä uskomuksia ei ole pystytty kokonaan juurimaan.
Novellissa Härkäpäinen historioitsija kerrotaan kolmen sukupolven tarina. Brittien toimesta nuoresta miehestä, jonka äiti pitää tiukasti kiinni vanhasta ”taikauskostaan”, leivotaan lähetyssaarnaaja. Tämän tyttären toiminnan tuloksena ympyrä sulkeutuu, sillä tytär ryhtyy 1950-luvulla tutkimaan yliopistossa juuriaan ja nostaa ne kunniaan.
Tytär muistuttaa kovasti itse kirjailijaa, joka on opiskellut Nigeriassa lääketiedettä ja useita eri tieteenaloja (viestintä, politiikka, afrikkalaisuuden tutkimus ja luova kirjoittaminen) Yhdysvalloissa. Varakkailla nigerialaisilla on parempi mahdollisuus paeta Yhdysvaltoihin kuin köyhillä turvapaikanhakijoilla. Rikas on rikas niin Nigeriassa kuin USA:ssa. Ne, jotka onnelaansa ovat päässeet luikahtamaan, pyrkivät sopeutumaan ja sulautumaan valtaväestöön, mutta kaiken epäaitous ahdistaa.
Vapauden illuusio
Novellien antama kuva Amerikasta ja amerikkalaisuudesta ei ole mairitteleva: maassa vallitsee ”tietämättömyyden ja ylimielisyyden sekoitus”. Amerikassa afrikkalaisen maahanmuuttajan psyyke on kovilla ja erityisen kovilla se on naisilla.
Jotta me länsimaalaiset emme pitäisi Afrikkaa pelkkänä yhdenmukaisuuden maanosana, novelli Loikkivan apinan kukkula muistuttaa, miten moniarvoinen, -kulttuurinen ja -ääninen Afrikka on. Novellin minä kertoo kirjailijoiden, Afrikan älymystön, kokoontumisesta Etelä-Afrikassa. Osanottajien ihonväri vaihtelee, arvot poikkeavat toisistaan, eri sukupuolet ja sukupuoliset suuntaukset ovat mukana ja osanottajat tulevat eri yhteiskuntaluokista. Päällepäsmärinä heiluu kurssin valkoihoinen vetäjä, joka on brittiläisten filantrooppien jälkeläinen.
Räikeä eriarvoisuus korostuu kokoelmassa niin poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen kuin patriarkaattisen vallan suhteen. Naiset ovat aina alistetussa asemassa ajasta ja paikasta riippumatta.
Ristiriitoja on muutenkin valtavasti: muukalaisvastaisuus USA:ssa, Afrikassa väkivalloin tuotu länsimainen rationaalisuus, valkoisen miehen ylemmyys kotimaassa ja USA:ssa, ”vanha aika” vastaan ”uusi aika” jne. Tämän kaiken keskellä on vaikea säilyttää tai löytää identiteetti.
Tappava sotilasdiktatuuri arvaamattomuuksineen Nigeriassa ja amerikkalainen uusliberalistinen näennäisdemokratia USA:ssa aiheuttavat ahdistusta ja vierauden tunnetta.
Nigerialaisten unelma on ”Amerikan viisumi”, mutta novelleista käy ilmi, että utopia ei ole totta. Klassisen liberalismin lupaama tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät olekaan toteutuneet. Luvattu yksilön vapaus ei toteudu missään.
Adichien kuvaama maailma ei anna aihetta optimismiin, ja siksi tuntuu, että ”huominen on liian kaukana”. Nostalgia houkuttaa. Adichien teksti on perinteistä kerrontaa ja vallitsevia yhteiskunnallisia oloja rajusti kyseenalaistavaa.
Adichien muu suomennettu tuotanto: romaanit Puolikas keltaista aurinkoa (2009) ja Purppuranpunainen hibiskus (2010)
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2011, 271 sivua.
uutiskirje 