Noin joka sadas suomalainen sairastuu elämänsä aikana skitsofreniaan. Tästä huolimatta sairauteen liitetään yhä paljon ennakkoluuloja. Kalevi Rinteen elämästä kertovaan kirjaan Reilusti skitso tutustuva joutuu pohtimaan näiden ennakkoluulojen kohtuuttomuutta.
Rinne on sairauden vuoksi opintonsa keskeyttänyt lääketieteen kandidaatti ja harrastetaiteilija, joka kirjassa kertoo elämästään skitsofreenikkona. Tarinansa hän on kertonut pitkäaikaiselle ystävälleen toimittaja Heini Sarasteelle.
Elämä on eläväksi annettu, ei paettavaksi. Tämän kertoo Rinne kirjassa elämänsä ohjenuoraksi, vaikka sairaus ajaa häntä toimimaan aivan toisin. Hän yrittää riistää itseltään hengen neljä kertaa.
Kirjasta selviää miten julma yhteisö voi olla skitsofrenia sairastavaa, siis muista poikkeavaa ihmistä kohtaan. Rinne kohtaa julmuutta niin lapsena kuin opiskeluaikanaan, tiedostaa sen ja olonsa vain pahenee. Mutta skitsofreniaa sairastava on julma myös itseään kohtaan, sanoo Rinne ja pitää tätä juuri yhteisön julmuuden seurauksena.
”Sitä tulee julmaksi ja haluaa kaikessa aina vain rangaista itseään, mutta ei tiedä sitä”, selittää Rinne epäonnistumisia ihmissuhteiden luomisessa.
Rinne kärsi vaikeista harhoista välillä jatkuvasti. Hän kuvaa kirjassa niitä ja opastaa miten harhaiseen ihmiseen tulisi suhtautua.
Rinteen kertoma kokemuksistaan vuosikymmeniä jatkuneesta terapiasta on lohduton. Alussa se antoi hänelle jonkinlaisia välähdyksiä elämästä, mutta päättyi syvään pettymykseen. Toisaalla hän kuitenkin katsoo, että terapia ja lääkkeet estivät häntä tuhoamasta itseään lopullisesti. Lääkkeiden ansiosta itsemurhayrityksistä tuli ponnettomia.
Rinne kritisoi terveydenhoidossa Suomessa vallitsevaa biologista suuntausta. Suuntauksen suuria virheitä on hänen mielestään se, että potilas jätetään sairautensa kanssa yksin. Kun sairaus on todettu biologisperäiseksi, se on tavallaan ”hoidettu”.
Oman kokemuksensa perusteella Kalevi Rinteellä on vakaa käsitys parhaasta hoidosta. Häntä on elämänsä varrella auttanut eniten se, että on löytänyt ihmisen, joka hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli.
Rinne on kokenut tuon vaiheen elämässään. Siksi hän kirjoittaa näkemyksestään niin vahvasti. Rinteen kuvaus vuosista Orvokin, elämänsä valon, kanssa on myös syy siihen, että on kaikesta huolimatta väärin väittää kirjan olevan synkkä.
Elämänkumppanin menetys suistaa Rinteen ties monennettako kertaa harhojen maailmaan ja sitä tietä pakkohoitoon, pahimmissa vaiheissa jopa eristyksiin. Tätä hoitomuotoa Rinne ei hyväksy lainkaan.
Hänen mukaansa ”tuollainen nöyryyttävä ja pelottava hoito” ei voi auttaa ketään. Ahdistunut ihminen tarvitsee ennen muuta turvaa ja suojaa, sitä että hänestä pidetään kiinni. Eristäminen ja hylkääminen ei auta ketään.
Kalevi Rinne päättää kertomuksensa aikaan, joka on seurannut aikaa hänen päästyään pakkohoidosta uuden elämänsä alkuun. Hän herää edelleen keskellä yötä, mutta muutos on suuri. Häntä ei enää pelota.
Kansalaisaktivisti Rinne leipoo yöllä kakun, vie sen vammaisjärjestö Kynnykseen ennen kuin menee Hurstille jakamaan vaatteita.
Heini Saraste: Reilusti skitso – Kalevi Rinteen elämä. Into Kustannus 2011. 180 sivua.
uutiskirje 