Kyse on unista. Ei niiden tulkinnasta, vaan ihmisen tulkinnasta sen kautta, miten tämä olento päivällä näkee muuta ja yöllä unia.
Vanha ja viisas (s. 1923) kirjailija Veikko Haakana lähestyy aihettaan yksinkertaisella tavalla. Ihmisen aivoissa tapahtuu asioita. Ne ovat nähdyn, kuullun, haistetun jne. heijastumaa, mutta ne ovat myös kaikkien kokemusten synnyttämää jotakin aivan uutta. Yksi ajatus synnyttää toisen, uni synnyttää toisen unen – ja aamun tullen sekin voi synnyttää uuden idean.
Samalla kun Haakana puhuu rauhallisella äänellä unistaan, hän kuvaa elämäänsä maailmaa. Vaikka siinä on tapahtunut ikäviä, jopa sielua piesseitä asioita (kuten rakkaan koiran kuolema murhamiehen käsissä), unien tulkitsema elämä on kuitenkin omalla tavallaan täydellinen.
Kyse on kolmesta eri tapahtumaketjusta. Itse olisin aloittanut niistä ja jättänyt yleisen pohdinnan viimeiseksi. Haakana tekee toisin. Johdateltuaan lukijan aihepiiriin hän kävelyttää meitä metsässä monin erilaisin kuvin, ja sitten joudummekin keskelle painajaisia. Nekin ovat ihmiskunnan ”yhteistä omaisuutta”. Kuinka moni onkaan Haakanan tavoin joutunut painajaisten keskelle sodan vuoksi! Rintamamiehen kokemukset ovat vahvasti majoittuneet tajunnan unennäkemisen kerroksiin.
Mutta sitten on paluu kotiin. Vanhan kunnon ajan tarinoiden tapaan Haakana kuljettaa lukijansa sinne, mistä on lähdettykin. Tuskin on mitään syvemmin koettua kuin lapsuudenkoti, koti ylipäätään. ”Maan päällä paikka yksi on…” ja ”…paikkaa armaampaa päällä maan ei olla voi…”, niinhän lauluissa kerrotaan. Kirjoittajalle unessa koettu kotiinpaluu on vielä enemmän.
Veikko Haakanan laaja tuotanto on omituisella tavalla jäänyt syrjään suomalaisen kirjallisuuden pääpuheenaiheista. Ikävä kyllä tulee mieleen, että olisiko syynä asuinpaikka: Parikkalassa syntynyt (Raumalla seminaarin käynyt!) kirjailija on asunut yli 50 vuotta Lapissa. Eihän sellainen voi olla Helsingin hienostolle mikään kirjailija. Mutta mitä kertovat yli 40 teosta ja paljon lukijoita?
Omakin kokemus asiasta on. Tajusin Haakanan olevan suomalainen kirjailija vasta joulukuussa 1980 – Riiassa. Anna Žigure kertoi kääntävänsä teosta Anteri, Lapin poika. Ehkä asetelma, siis etäisyys pääkaupunkiin (niin Riika Moskovasta kuin Lappi Hesasta) ja kulttuurierot (saamelaisten etäisyys etelän lantalaisista ja Latvian maaseutulaisten etäisyys NKP:n puolue-eliittistä) ja myös tietty eksoottisuus olivat painaneet vaa´assa.
Tämä oli jo ihan muuta kuin asiaa unista. Mutta Haakana ansaitsee kiitoksen tuosta muustakin!
Veikko Haakana: Unien kirja. Karisto 2011. 200 s.
uutiskirje 
