Yleispätevyyttä korostava modernismi antaa etusijan uudelle, muutokselle ja edistykselle. Tämä kehitysusko saattaa aiheuttaa vauhtisokeutta ja todellisuuden väärinhavaitsemista.
Patriotismi puolestaan korostaa jatkuvuutta ja perinteitä. Isänmaallisuuden kyytipoikien sovinismin ja rasismin varjolla kansalaiset asetetaan muukalaisia tai maahan muuttaneita vastaan.
Naiset alistetaan ylläpitämällä myyttiä, että miehet ovat luonnostaan valloittajia ja naiset hoivaajia.
Noin 400 000 suomalaista muutti Amerikkaan vuosina 1880–1930. Kun lähes puoli miljoonaa suomalaista ”monikansallistui” kovaa kyytiä Atlantin takana, valitteli kirjailija Joel Lehtonen samaan aikaan 1923, että köyhyyden poistaminen ja sivistyksen lisääminen on ollut Suomessa yhtä hidasta kuin suden suvusta on saatu kesytettyä palveleva, nöyrä ja viisas koira.
Samantapainen kahtiajako ilmenee maahanmuuttovastaisuudessa ja -myönteisyydessä. Olli Löytty availee kulttuuriennakkoluulojen solmukohtia kirjassaan Kulttuurin sekakäyttäjät.
Hän muistuttaa historianfilosofi Fernard Braudeliin viitaten historian aikatasojen eritahtisuudesta:
”Päiväkohtaisen tapahtumisen ohella historiassa on pitkäkestoisia sivilisaatioiden aaltoja, kauppakaravaanien ja merenkulun reittien kehkeytymistä, ihmisen ja luonnon välistä vuorovaikutusta sekä geohistoriaa, äärimmäisen hitaita maantieteellisiä muutoksia. Erilaisista rytmeistään huolimatta historian aikatasot ovat kuitenkin tapahtuneet samassa maailmassa, samalla aikajanalla.”
Joel Lehtonen näki asian niin, että luonnon keskellä elävät suomalaiset vierastivat edistystä tietynlaisena ilonpilaajana, koska pelkäsivät sen riistävän heiltä vapauden.
Korpien humisevassa kätkössä, kyliä ja pitäjiä toisistaan erottavien järvien takana kasvaneille ja omissa oloissaan eläneille maailma ja yhteiskunta olivat kuin sekaannuttava metsä lapselle. Omat taidot ja vaistot korvasivat ulkokohtaisen kirjasivistyksen.
Ajattelen, siis olen -oivalluksestaan tunnettu filosofi Descartes totesi myös: Hyvin on elänyt se, joka on osannut piiloutua.
Nykyään varoitellaan tuimasti uskottelemasta itsellemme, että voisimme elää irrallaan muusta maailmasta eräänlaisessa kotosuomalaisessa oravanpesässä.
Löytyn mukaan vieraiden karsastamiselle löytyy kielessämme tarkka ilmaus: vierastaminen.
Vieraalla on suomen kielessä toinen, miltei päinvastainen merkitys: kylään kutsuttu:
”Kutsutaankohan muissa kielissä juhliin tuttujen sijasta vieraita? Vierastamisen ohella puhutaan vieraanvaraisuudesta. Samaa sanaa voidaan johtaa eri suuntiin: vieras on jotakin sellaista, mikä halutaan torjua, mutta myös jotain sellaista, johon halutaan vasiten tutustua.”
Sigmund Freudin käsite ”das Unheimliche” tarkoittaa kammottavaa, outoa, kummaa tai epämukavaa.
”Heimlich” puolestaan tarkoittaa kotoisaa, tuttua ja viihtyisää, toisaalta taas salaista, kätkettyä ja piilossa pidettyä. Sen vastakohtana on epäkotoisa, epätuttu ja epämukava.
Kodikkuus ja viihtyisyys vastinparinaan vieraus ja orpous synnyttävät yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä jännitteitä, jotka ovat viime vuosina kuohuttaneet muukalaisvastaisia mielialoja ympäri Eurooppaa.
Ambomaalla vuonna 1966 syntynyt Olli Löytty haluaa tarkastella kulttuurien erilaisuutta ja etsiä samankaltaisuuksia outouttamalla oman suomalaisen kulttuurimme. Ruotsiin muutti 1960- ja -70-luvuilla 400 000 suomalaista. Maahanmuuttajissa katsomme omaan lähimenneisyyteemme.
Löytyn edellinen teos Maltillinen hutu käsitteli myös kulttuurisen kanssakäymisen rikastuttavia ja vihastuttavia piirteitä.
Viime vuonna Löytty voitti Vuoden suomalainen essee -kilpailun kirjoituksellaan Historian pyöröovi. Se sisältyy Kulttuurin sekakäyttäjät -kokoelmaan.
Olli Löytty: Kulttuurin sekakäyttäjät – Esseitä. Teos 2011.