Pankkimaailma on häikäilemättömästi lobannut sekä poliittisia päättäjiä että taloustieteilijöitä luopumaan rahoitusmarkkinoiden sääntelystä niin meillä kuin muualla.
Yle esitti (23.10.2011) ansiokkaan ja paljastavan Oscar-palkitun Charles Fergusonin dokumentin Sisäpiirin homma. Se vie lopullisesti uskon, että vapaat pääomamarkkinat ja markkinavoimien ”näkymätön käsi” on väistämättömiin lainalaisuuksiin perustuva mekanismi, jota rahoitusalan huippuammattilaiset pyörittävät kaikkien kansalaisten hyödyksi.
Pääongelmanahan eivät ole ylivelkaantuneet valtiot, vaan niitä väkisin ja vastuuttomasti lainoittaneet pankit. Ne ovat tuputtaneet lainojaan puoliväkisin ylivelkaisille valtioille kuten Afrikassa on tapahtunut vuosikymmenien ajan. Siellä lainapääomat on maksettu moneen kertaan takaisin mutta velkakierre jatkuu yhä.
Virtuaalirahan suuruus on järkyttävän suuri.
Nyt valtiot, kunnat, osavaltiot, yritykset ja yksityiset kansalaiset on lastattu velalla suorituskykynsä äärirajoille asti (suomalaisilla velkaa 108 % vuosiansioista). Yhdysvaltojen, Japanin ja EU-valtioiden kokonaisvelka pankeille on jo yli kolme kertaa niiden BKT:n suuruinen.
Pankkien taseissa muhii paljon suurempi pommi kuin valtionveloissa. Yksikään talousprofessori, taloudellinen tutkimuslaitos, Suomen Pankin ekonomisti eikä taloustoimittaja ole uskaltanut ottaa julkisuudessa ongelmaa esille.
Virtuaalirahan suuruus on järkyttävän suuri. Der Spiegelin (50/2011) ja Järjestelypankki BIS:n tilastojen mukaan se on lähes 700 biljoonan dollarin suuruusluokkaa. Jos sitä verrataan reaalimaailmaan eli koko maailman BKT:hen, joka on nyt 70 biljoonaa dollaria, kuvitteellisen rahan määrä on kymmenen kertaa suurempi.
Tämä on sen suuruusluokan ongelma ja niin vakava, että kaikki talousprofessorit ja pankinjohtajat ovat kollektiivisesti vaienneet siitä.
Mistään ei löydy ”hyvää haltijaa”, joka taikasauvallaan hävittäisi ongelmajohdannaiset pankkien taseista. Jos niiden 700 biljoonasta dollarista (Amerikan triljoonaa) pitäisi hävittää arvonalennuksina 60–90 prosenttia, eivät EU:n ja IMF:n muutaman sadan miljardin euron apupaketit riitä alkuunkaan, kun tarvittaisiin satoja biljoonia. Islannin pankkien konkurssissa hävisi velkapapereiden arvosta 94 prosenttia.
Tämän johdosta pankkimaailmalla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä ilman rysähdystä, jossa myös sijoittajat joutuvat ottamaan omistajavastuuta.
Ongelmasta ei selvitä vaikenemalla ja vastuullisuutta ei osoita se, että pannaan pää pensaaseen. Näinhän EU-päättäjät ovat tehneet jo 3–4 vuotta (jo n. 20 kriisikokousta) ja ongelma on vain pahentunut. Sinä aikana on heitetty kankkulan kaivoon veronmaksajien oikeaa rahaa EU:n pelastamiseksi jo lähes koko maailman BKT:n verran. Se on kurjistanut entisestään jo muutenkin ylivelkaisia veronmaksajia.
Amerikkalainen tutkimuslaitos Grail Research laski syyskuussa 2009, että veronmaksajien rahoja oli heitetty 20 biljoonaa dollaria pankkien ja yritysten pääomittamiseen ja elvytykseen. Sen jälkeen seuraavan kolmen vuoden aikana on törsätty turhaan ehkä 2–3 kertaa sama summa (kukaan ei tiedä tarkkaan).
Tällä valtavalla rahamäärällä on heikennetty markkinoiden ostovoimaa, talouden kasvua, työllisyyttä ja yhteiskunnan hyvinvointipalveluja. Kun nyt kaikki säästävät samanaikaisesti Euroopan suhteellisen suljetuilla sisämarkkinoilla, väistämätön seuraus on kokonaiskysynnän romahdus ja massatyöttömyys, jotka taas entisestään kasvattavat valtioiden alijäämiä.
Pankkien johdannaisten pyramidihuijauksilla paisutetut taseet pakottavat pankit myymään jatkuvasti uusia lainoja yhä maksukyvyttömämmille asiakkaille, jotta velkapapereiden ketjukirjepeli voisi jatkua.
Pankkisektorista on kasvanut ylisuuri käenpoika muuhun talouteen verrattuna. Kyseessä on paha järjestelmävika, joka on pakko korjata ja johon taloustieteilijöidenkin pitäisi uskaltaa puuttua.