Suomen Pankki on Euroopan Keskuspankin (EKP) haarakonttori ja EU:n pankki, eikä Suomen eduskunnalla ole sanan sijaa pääkonttorin rahapolitiikan sisältöön.
Eduskunta valitsee edelleen Suomen Pankille pankkivaltuuston, mutta siltä on viety valta. Sen ainoa valtaoikeus on valita johtokunnan jäsenet lukuun ottamatta pääjohtajaa, joka on EKP:n neuvoston jäsen ja toteuttaa siinä ominaisuudessa yksijohtajuuden periaatetta.
Entisaikaan eduskunnan pankkivaltuutetut päättivät Suomen rahapolitiikasta. Tänään siitä päättää EKP. Sen hallussa ovat osin jopa Suomen Pankin kultavarannot, ja vastavuoroisesti se on määrännyt haarakonttorinsa ostamaan kriisimaiden roskavelkaa suomalaisten veronmaksajien tappiontakuiden piikkiin.
Pääomamarkkinoiden liberalisointi
Historiikissa on hyvä kuvaus Suomen pääomamarkkinoiden liberalisoimisesta, jonka toteutti pankin johtokunta yksin. Rolf Kullberg puolusteli sitä niin, että asiasta ”oli sovittu” EEC-sopimuksen yhteydessä ja että pankki vain toteutti (salaista) poliittista tahtoa.
Valuuttasäännöstelyn purkaminen aloitettiin vuonna 1980, jolloin Suomen Pankki luopui monopolistaan termiinimarkkinoilla (jotka tarjosivat suojaa valuuttakurssien muutoksilta) ja pankit saivat alkaa tuoda maahan ulkomaista rahaa. Keskuspankin johtokunnalle oli täydellinen yllätys se, että jo muutamaa vuotta myöhemmin 40 prosenttia pankkien varainhankinnasta oli ulkomaista lainaa.
Suomen loma-aikaan heinäkuussa 1986 johtokunta päätti vapauttaa teollisuuden ja varustamojen ulkomaisen lainanoton, ja seuraavana vuonna ulotettiin pitkäaikaisen pääomatuonnin vapaus kaikkiin yrityksiin. Päätökset teki edelleen johtokunta yksin. Siitä pitäen Suomi on ollut markkinoiden pulkassa.
Pääomamarkkinat liberalisoitiin Suomessa ohi eduskunnan, laillisesti, mutta epädemokraattisesti ja hallitsemattomasti. Historiikki todistaa, että johtokunta ei tiennyt, mitkä olivat sen päätösten seuraukset.
Suomen velkaannuttaminen
Uudet vapaudet johtivat rahantuontioikeuden väärinkäyttöön. Yksityiset pankit velkaannuttivat maan valuuttavelalla, ja rahat käytettiin tarkoituksiin, joissa ne eivät tuottaneet velkojen maksuun tarvittuja valuuttoja. Emun kriisimaissa on nyt sama tilanne kuin Suomessa silloin. Löysä ja halpa velkaraha on käytetty vääriin tarkoituksiin.
Pankit pelastettiin Suomessa kansallistamalla yksityiset velat – mutta ei pankkeja – veronmaksajien piikkiin. Tänään ei edes USA:ssa pelätä kansallistaa pankkeja. Iiro Viinanenkin sanoo, että tänään hän kannattaisi valtion saamisten turvaamista kansallistamalla KOP:n, mutta sen hän aikoinaan esti.
Helpon rahan aikaan 1980-luvun loppuvuosina valtiovarainministeri Erkki Liikasen johdolla valtio paisutti menojaan ymmärtämättä, että tuontirahalla vietetyt kulutusjuhlat olivat pois tulevasta kasvusta. Samalla tavalla maailman pankkien viime vuosikymmenellä tyhjäntuotannolla synnyttämä virtuaaliraha syö nyt 2010-luvun kasvua.
Liikasen ”verotus kevenee” oli ylikulutuksen ja pääomamarkkinoiden inflaation oloissa väärää politiikkaa, mutta verotusta myös kiristettiin: verottomasti saadut myyntivoitot pantiin verolle. Kun omaisuutta, jota oli kasattu yrityksiin verottamatta jätetyllä rahalla, oli vielä hetken mahdollista ottaa ulos ja siirtää verottomasti omistajien omaisuudeksi, tämän omaisuusmassan kaupat rahoitettiin liberalisoidulla tuontirahalla. Tuloerot alkoivat kasvaa rikkaiden rikastuessa, mutta tulonjakoon – tai työttömyyden lisääntymisen ongelmiin – ei Suomen Pankilla ole historiikin mukaan ollut mielenkiintoa.
Johtokunnan säikähtymistä liberalisoimispäätösten arvaamattomista seurauksista (ja pankkien ”tottelemattomuudesta”) kuvaa pääjohtaja Rolf Kullbergin hätähuuto: Suomeen ”on luotava keinotekoinen taantuma” ja ”taantuman on jopa oltava melko syvä”. Tosi asiassa se oli pankin pääideologin Markku Puntilan käsitys siitä, miten poliittisen eliitin piti maksattaa virheensä kansalla.
Kovan markan politiikka
Kun Suomen Pankki julisti sodan ”inflaatio-devalvaatio” –syklejä vastaan, sen aseena oli kovan (vahvan, vakaan) markan politiikka, jossa markan ulkoisen arvon muutos eli devalvaatio korvattiin ”sisäisellä devalvaatiolla”.
Holkerin hallituksen tavoitteeksi kirjattiin ”hintojen nousun hidastaminen kansainvälistä inflaatiota alhaisemmaksi ja markan ulkoisen arvon säilyttäminen vakaana”. Ideologia, jossa kova markka ruletti, oli elämälle vieras.
Kuitenkin Ahon hallitus jatkoi samalla puhdasoppisella linjalla ja kytki markan arvon EY:n virtuaalirahan ecun arvoon hallitusohjelmansa mukaan ”valuuttaindeksin vaihteluväliä muuttamatta”. Tuo sanamuoto oli viesti ulkomaisille keinottelijoille: ylivelkaantuva Suomi aikoi pitää muuttumattoman valuuttakurssin. Se oli kutsu tulla hakemaan ilmaista rahaa.
Tiedettiin, mitä olisi tulossa. Jätin pankkivaltuuston pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, jonka mukaan ”valittu linja on korkeiden reaalikorkojen, lisääntyvien tuloerojen ja massatyöttömyyden (eurotyöttömyyden) linja”. Markku Puntilakin (adjutantteinaan Sirkka Hämäläinen ja Johnny Åkerholm) piti mahdollisena työttömien määrän nousemista neljännesmiljoonaan, mutta oli – ideologisista syistä – valmis ”kovaan tulopolitiikkaan ja kovaan finanssipolitiikkaan”.
Kun väärä valuuttakurssi piti viennin kalliina ja tuonnin halpana, teollisuus menetti kilpailukykynsä. Pian oli maassa puoli miljoonaa työtöntä. Suomen Pankki sai, mitä se oli pyytänyt, kun sen ideologia tuli valtiolle maksuun massatyöttömyytenä, verotulojen vähenemisenä ja sosiaalisina tulonsiirtoina. Valtion velka kasvoi räjähdysmäisesti, valuuttavaranto hupeni ja Suomen velkaluukut alkoivat sulkeutua.
Sisäinen devalvaatio
Kovan markan politiikan pääsyylliseksi historiikissa nousee Kalevi Sorsa. Minä en siihen usko. Hän on sen politiikan äiti yhtä paljon kuin hän on ollut Stasin agentti (tai Kekkonen KGB:n mies). Kalevi Sorsa oli presidenttipelissä sen politiikan uhri.
Väärän politiikan kohtalonhetken lähestyessä poliittisen eliitin epätoivoinen bazooka oli vielä sisäinen devalvaatio.
Sorsan palatessa lomalta kotiin lokakuussa 1991 häntä olivat lentokentällä vastassa herrat, jotka taivuttelivat häntä suostumaan Suomen sisäisen devalvaation välitys- ja takuumieheksi. Hänelle annettiin käteen valmis paperi, jossa ”hän ehdotti” palkkojen alentamista 7 prosentilla. Hänen piti saada ay-pamput hyväksymään sellainen yhteiskuntasopimus. SAK:n miehet Ihalainen, Lund ja Mäki olivat valmiita sopuilemaan, mutta heidän pomonsa, liittojen jäsenet, eivät suostuneet palkkojen alentamiseen.
Se oli Suomessa silloin sitä aikaa. EU:n ja EKP:n (ja IMF:n) virallisen linjan mukaan se on Kreikassa tänään tätä aikaa: kansantuote laskee, työttömyys kasvaa, palkkoja ja eläkkeitä leikataan, sosiaaliturvaa huononnetaan, kodittomuus lisääntyy, rikollisuus kasvaa ja nuorisoa sekä pankkitalletuksia virtaa maasta ulos.
Ulkoinen devalvaatio, jota Suomen Pankki vastusti, pelasti 1990-luvun Suomen käynnistämällä kasvun. EU:n sisäisen devalvaation pakko tappaa tänään Kreikan, sillä siihen ei kuulu kasvun käynnistimiä ja katalyyttejä. Se on neutronipommi, joka tappaa talouden mutta säästää velat.
Tästä ei historiikki kerro
Pankkikriisin pahimmassa vaiheessa keväällä 1993 Ahon porvarihallitus tunsi rutistuvansa markkinavoimien syleilyssä ja kutsui vasemmisto-opposition pankkitukineuvotteluihin. Saatiin aikaan opposition hallitukselle sanelema lakiesitys, johon sisältyi omistajavastuun toteuttaminen ja vähintäänkin osakansallistaminen tuettavissa pankeissa. Hallitus hyväksyi esityksen, mutta vasemmisto SDP:n johdolla viime vaiheessa hylkäsi sen! Peruste oli, että taloutta ei elvytetty velkarahan maahantuonnilla oloissa, joissa kansantalous oli hukkumassa velkaan. Se oli anteeksiantamatonta opportunismia.
Omistajavastuu kuitenkin kirjattiin sen jälkeen eduskunnan yksimielisesti hyväksymään pankkitukiponteen, jossa pankkituen ehtoihin kuului valtion oikeus saada omistusta avustettavissa pankissa. Paavo Lipposen johtoon siirtyneet demarit luopuivat sittemmin tästä ehdosta verukkeenaan valtion hallintaan otetun säästöpankkijärjestelmän pilkkomisen estäminen. Kuitenkin säästöpankit pilkottiin, mikä oli valtaisa tulonsiirto muille pankeille, eikä omistajavastuusta ollut enää mitään puhetta.
Tulee mieleen SDP:n vaatimus sijoittajavastuun toteuttamisesta Suomen euromaille antaman pankkituen yhteydessä…
Laman tilinpäätös
Suomen Pankin toimeenpaneman pääomamarkkinoiden hallitsemattoman liberalisoinnin ja sen ideologisesti puhtaan – mutta väärän – kovan markan politiikan yhteisvaikutuksesta Suomi ylivelkaantui. Vastuuttomat pankit toivat maahan valuuttavelkaa, jolla oli suuri tuhovoima.
Historiikin mukaan kotikutoinen pankkikriisi maksoi vuosina 1989–1996 valtiolle runsaat 5 miljardia ja Suomen Pankille lähes miljardi euroa. Pankkien luottotappiot olivat yli 12 miljardia euroa, joten niiden vanhoja voittoja syötiin vähintään saman verran kuin oli julkinen pankkituki. Kansantuote aleni kolmen vuoden aikana runsaat 10 prosenttia. Valtion velka kasvoi BKT:lla mitattuna 10 prosentista 66 prosenttiin. Vuonna 1989 työttömiä oli 80 000, mutta vuonna 1994 runsaat 400 000. Noina vuosina 41 000 yritystä teki konkurssin, mikä oli 2,5 kertaa enemmän kuin ”normaalimäärä”. Historiikin tilastoja voi vielä täydentää sillä, että kyseisinä vuosina yhteensä 11 000 ihmistä päätti itse päivänsä, mikä oli noin viidenneksen ”normaalia” enemmän.
Kreikka ja Portugali ovat tänään tuossa tilassa. EU on sulkenut ne sisäisen devalvaation rautahäkkiin, eikä niillä ole ilman kasvun käynnistimiä toivoa paremmasta.
Kova euro ja mainittu sisäinen devalvaatio ovat myrkkypillereitä, joita Suomen Pankki on yrittänyt syöttää Suomelle neljännesvuosisadan ajan.
Se onnistuu nyt, kun se tapahtuu EU:n pakkoruokintana?
Antti Kuusterä & Juha Tarkka: Suomen Pankki 200 vuotta, osa II. Parlamentin pankki. Otava 2012. 831 sivua.
uutiskirje 
