Erityisesti Putkinotko-trilogiastaan tunnetun kirjailija Joel Lehtosen (1881–1934) elämäkerran toinen osa kuvaa kirjoittajan miehuusvuosia aina traagiseen kuolemaan asti.
Lehtonen kirjoitti trilogian toisen osan Kuolleet omenapuut heti vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Siinä surkean mäkitupalaisen Juutas Käkriäisen ja veltostuneen, Tolstoin aatteista innostuneen tilanomistajan Aapeli Muttisen välit kärjistyvät veljessodan kynnyksellä.
Juutas Käkriäisen esikuva oli Lehtosen velipuoli Aleksander Muhonen, joka hoiti vuokralaisen velvollisuuksiaan kehnonlaisesti kirjailijan omistamalla Inhan tilalla. Hyväntahtoinen Lehtonen kyllästyi lopulta veljensä toilailuihin, joihin liittyi omaisuusrikoksia ja pontikankeittoa, ja myi Inhan tilan. Sisällissodassa varakas Lehtonen kannatti valkoisia ja köyhä veli punaisia.
Sisällissodan jälkeen Joel Lehtonen oli ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä hän kuului porvariston vapaamielisimpiin aineksiin ja tunsi aitoa myötätuntoa vähempiosaisia kohtaan. Toisaalta Lehtosta ärsytti veljen veltto vastuunpakoilu ja myös punaisten sisällissodan aikana tekemät rikokset kauhistuttivat.
Henkilökohtaisesti punainen valta kohteli Lehtosta lempeästi. Valkoisten voitettua, osoitti Lehtonen ajan oloissa harvinaista inhimillisyyttä pelastamalla punaisten puolelle liittyneen lapsuudenystävänsä Ferdinand Juutin hengen vuonna 1918.
Pullon henki
Joel Lehtonen kuului kieltolain innokkaimpiin vastustajiin ja hän viihtyi usein juomassa pirtua taiteilijaseurueessa Brondalla. Samaan ystäväpiiriin kuuluivat muun muassa kuvataiteilijat Wäinö Aaltonen ja Jalmari Ruokokoski.
Kirjailija matkusteli paljon Italiassa ja Espanjassa. 1920-luvulla Lehtosen kirjoitti muun muassa romaanit Rakastunut rampa, Sorron lapset ja Punainen mies, jotka kaikki osaltaan valottivat yhteiskunnan kehitystä sisällissodan molemmin puolin.
1930-luvulla Lehtonen kirjoitti satiirisen romaanin Henkien taistelu, jossa Lehtonen pilkkasi armottomasti ajan ilmiötä. Varsinkin Lapuan liike oli Lehtosen pilkan kohteena, vaikka liikkeen eräs pääpukari ja diktaattorikandidaatti K.M. Wallenius kuului Lehtosen lähi- ja ystäväpiiriin, koska oli Lehtosen lapsena adoptoineen perheen lähisukulainen.
Satiirisessa romaanissa paha henki pääsee pois pullosta, kuten 1600-luvun espanjalaisessa kirjassa El diablo cojuelo.
Hyvästijättö Lintukodolle
Vaikeasta selkärankareumasta kärsivä kirjailija masentui masentumistaan. Hän oli nuoruudessaan ollut iloinen juomaveikko, mutta entisen elämäniloisen Lehtosen tilalla oli kivulias, kitsas ja kuolemankaipuinen mies. Mahdollisesti lapsuuden hylkäämiskokemukset lisäsivät kirjailijan masennusta.
Hän oli Putkinotkon esikuvana olleen Inhan tilan myymisen jälkeen ostanut Vähä-Vohlin saaren Sääksmäeltä. Saaren ja luopumisen tunnelmiin liittyvät Lehtosen viimeiseksi jääneen runokokoelman Hyvästijättö Lintukodolle ahdistuneet runot:
”Ne jalanjäljet, jotka/ me käytiin hietikkoon/ pois aalto pyyhkii, – saari/ voi luottaa kallioon.// No niin, et kuole, saari/ kun kuolemme all right! – / Mut mistä saat sen lemmen/ kuin Lyygialta sait?”
Lydia Lehtosella oli raskas tehtävä hoitaa henkisesti ja fyysisesti sairasta miestään. Lydia Lehtosen ollessa Helsingin keskustassa hankkimassa lääkkeitä, oli kirjailija tehnyt lopullisen ratkaisunsa. Hän oli hirttäytynyt kirjapakettinuoraan marraskuun 20. päivänä 1934 kotonaan Haagassa. Huopalahden seurakunnan kuolleiden kirjassa kuolinsyyksi mainitaan ”itsemurha, hirttäytyminen”. Kauppalanlääkäri Reino Kurkiala on tehnyt viereen merkinnän: ”Melancholia”.
Tarkka biografia
Lehtos-elämäkerta on tunnetun kirjallisuustoimittajan ja -tutkijan Pekka Tarkan (s. 1934) uran huippuja Saarikoski-biografian ohella.
Pekka Tarkan aikaisemmat joellehtos-kirjat, muun muassa ansiokkaan väitöskirjan Putkinotkon tausta (1977), lukeneelle kirja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Uuttakin tietoa toki on. Eräs kiintoisa yksityiskohta on Tarkan löytämät maailmankuulun kuvataiteilijan Pietro Annigonin Joel Lehtosen muistoalbumiin tekemät piirrokset vuodelta 1931.
Laaja elämäkerta tekee kunniaa eräälle Suomen kaikkein aikojen rakastetuimmalle kirjailijalle, jonka tuotannossa elämänhurmio ja kauneudenkaipuu vaihtuivat kipeään kuolemankaipuuseen. Vaikka Joel Lehtosen kynästä tuli ajoittain tulikivenkatkuista tekstiä, ei satiirinen kirpeys ja arroganssi peittänyt kirjailijan luontaista herkkyyttä ja pohjimmiltaan myötätuntoista suhtautumista kanssaihmisiin.
Pekka Tarkka: Joel Lehtonen II. Vuodet 1918–1934. Otava 2012. 400 sivua.
uutiskirje 
