Kun suomalaisen dekkarin historiaa joskus kirjoitetaan, havaitaan Seppo Jokisen komisario Koskisesta kertomien tarinoiden olevan kaikkien aikojen paras sarja. Moni hyytyy tavoitellessaan kymmenosaista dekkarisarjaa, mutta Jokinen on jo osassa 17 ja ote sen kun terävöityy.
Jokisen on kylläkin vaikea panna paremmaksi, sillä jo vuonna 1996 ilmestynyt Koskinen ja siimamies oli yhtä tarkasti ajan teemoissa kiinni kuin tämän kevään Hervantalainen.
Dekkareita Jokinen on pukannut maailmalle joka vuosi. Epäonnistumisiksi on laskettavissa vain neljäs ja viides romaani, joissa Koskinen seikkaili vierailla vesillä eikä kirjasarjaan olennaisesti kuuluvaa Sorin poliisilaitoksen työyhteisöä ollut leukailemassa milloin komisariota piristäen, milloin pinnaansa kiristäen.
Hervantalaisessa kesälomaansa lopetteleva Koskinen saa eteensä raakojen pahoinpitelyjen sarjan, joita ei ensi näkemältä mikään yhdistä toisiinsa. Vähitellen poliisille selviää, että joku kostaja on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Mutta kuka vuotaa hänelle tietoja poliisin sisältä?
Seppo Jokisen täytyy lukea uutisensa tarkkaan tai sitten hänellä on sosiaaliviranomaisten joukossa erittäin päteviä syväkurkkuja. Dekkarin valepuvussa hän kirjoittaa ankaraa raporttia hyvinvointi-Suomen kulissien takaisista tapahtumista ja sen vastapainoksi yli-ihmisiksi itsensä kokevista menestyjistä.
Tämän kaiken Jokinen kuitenkin onnistuu jollain ihmeellisellä tavalla tekemään viihdyttävästi. Riittävät pikapistot Koskisen yksityiselämän tuoreimpiin käänteisiin pitävät yllä mielenkiintoa myös komisarion persoonaa kohtaan ja saavat toivomaan hänelle parasta.
Haloo Tohloppi! Komisario Koskisessa on myös kaikki ainekset kunnolliseksi kotimaiseksi tv-dekkariksi.
Seppo jokinen: Hervantalainen. CrimeTime 2012, 331 sivua.
uutiskirje 
