Seppo Saraspään varsin laajassa tuotannossa aihetta lähestytään moni-ilmeisesti. Niin uusimmassakin erätarinoiden eli erikoistuneiden novellien kokoelmassa Lintukoiran ikävä. Vaikka pääpaino on ihmisen näkökulmalla, mahdollisuutensa kertomiseen saavat myös metsästyskoirat, porot ja vähän riistaeläimetkin.
Yhdestätoista tarinasta useissa tulee esiin se, miten mukavuuslaitosyhteiskunnassa elävä ihminen toimii astuessaan metsään, lähtiessään veneellä järvelle tai samotessaan milloin mitäkin maisemaa pyydettävän eläimen perässä.
Ihmisen kohtaamista luonnon kanssa tapahtuu monenlaisissa tarkoituksissa. Tarinat valottavat aihetta monipuolisesti. Muutenkin Saraspää on onnistunut yhdistelemään kerrontansa niin, että syntyy mukava kirjo erilaisia elämäntilanteita.
Ihminen menee luontoon esimerkiksi kalastamaan, metsästämään, marjastamaan, veneilemään, lepäämään, olemaan puhtaasti jouten (ei aina jättämiensä roskien puolesta!) tai vain ihailemaan luonnon monimuotoisuutta ja erikoisia ilmiöitä. Kertoja tavoittaa monia erikoisia tilanteita, jotka aina ovat erilaisia. Asiaan vaikuttaa suuresti myös luonto itse, se kun ei toimi ihmisen piirustusten mukaan.
Ihminen saattaa myös nähdä omia pahoja tekojaan luonnossa: ymmärtää niitä jos on ymmärtääkseen. Suhde luontoon kuvastaa jollakin tapaa myös suhteitamme toisiin ihmisiin.
Luonnon ns. hyötykäyttökin tulee Saraspään tarinoissa esiin. Suunnittelemattoman tuhoamisen äärellä voi vain väännellä vanhaa sanontaa uuteen uskoon: minkä taakseen jättää, sen joku toinen joskus edestään löytää.
Vaikka tämä teema ei ole Saraspään kertomuksissa keskeinen, kannattaa lukea myös rivien väleistä. Kertomus meistä ihmisistä on aina myös kertomusta siitä, miten suhtaudumme ympäristöömme.
Seppo Saraspää: Lintukoiran ikävä. Erätarinoita. Karisto Oy 2012, 182 sivua.
uutiskirje 
