Ohjaaja Arto Halosen tuore elokuva suomalaisten urheilijoiden dopingin käytöstä on kuin sohaisu ampiaispesään. Ilma on jälleen täynnä väitteitä ja vastaväitteitä, usein vielä niin, että sana on sanaa vastaan.
Suomalaisurheilu ei kuitenkaan 1970-luvullakaan ollut mikään erillinen saareke, vaan kyllä meilläkin osattiin sen ajan kostit. Mitaleja ja mestaruuksia ei voitettu pelkästään ruisleivän, kaurapuuron tai mustikkasopan voimalla.
Tuon ajan suomalaisen urheilun kulta-aikana esimerkiksi hormonien tai veritankkauksen käyttö ei ollut kiellettyä. Miksi suomalaisurheilijat olisivat kieltäytyneet suorituskykyä parantavista keinoista, jos kerran muutkin niitä käyttivät?
Tosin voihan olla niin, että erilaisten mömmöjen käyttö on heikentänyt muistia tai tehnyt sen valikoivaksi. Jotkut näyttävät muistavan toisia enemmän.
Nyt olisi jo korkea aika niin epäiltyjen valmentajien kuin urheilijoidenkin puhua vanhoista asioista suunsa puhtaaksi, sillä niin pitkät epäilyjen varjot heidän ylleen lankeavat. Se puhdistasi ilmaa ja poistaisi turhat epäilykset. Tehtyä ei enää saa tekemättömäksi, jos kohta menneistä ei pidä tuomita tämän päivän mittarein.
Urheilijoilla ei ole muuta menetettävää kuin ehkä hitunen maineesta ja osa kunniasta. Palkintoja ei tarvitse palauttaa.
Eikä tämä ”tunnustusten” tekeminen koske vain suomalaisia, sillä samassa sopassa ovat lilluneet kaikkien huippumaiden urheilijat. Varmaan poikkeuksiakin oli. Kun todennäköisesti aika monet eri maiden parhaista käyttivät silloin sallittuja ja nyt kiellettyjä keinoja, niin todennäköisesti ilman vippaskonstejakin tulosluettelot olisivat olleet suurin piirtein samannäköiset. Lahjakkaat ja kovaa harjoittelevat urheilijat nimittäin pärjäävät aina.
Kohu entisten aikojen dopingin käytöstä on paikallaan, jos se vaikuttaa nykyhetkeen. Urheilubisnes vaatii aina vain kovempia suorituksia, mikä lisää houkutuksia tarttua kiellettyihinkin keinoihin. Toivottavasti kiinnijäämisen riski kuitenkin koko ajan kasvaa eivätkä luikurit juhli.
uutiskirje 
