Terhokodin johtajana ja ylilääkärinä vuodesta 1993 toimineen Juha Hännisen artikkelikokoelma Eutanasia avaa uusia näkökulmia eutanasiaan.
Käsite tarkoittaa potilaan elämän tietoista ja tarkoituksellista lopettamista lääkeaineella potilaan omasta pyynnöstä tilanteessa, jossa kärsimys on sietämätöntä.
Hännisen mukaan kuoleman sanotaan olevan äärimmäisen kustannustehokas potilashallintojärjestelmä. Sairaaloiden tehtävä ei kuitenkaan ole tuottaa säästöjä:
”Jos haluttaisiin yksinomaan säästää rahaa, elämän lopun hoidoista tulisi luopua. Tämä on yksi pelko, joka liittyy eutanasiakeskusteluun. En kuitenkaan näe tätä pelkoa oikeutetuksi. Kuoleman suosiminen elämän lopussa muuttaisi koko yhteiskunnallisen arvomaailman. Eutanasiassa kyse on yksilön kärsimyksestä, ei siitä, että karsitaan tuottamattomia kansalaisia.”
Hänninen korostaa, että merkittävä osa koko elämänmittaisista sairastamiskuluista tulee viimeisen elinvuoden aikana akuutista sairaanhoidosta. Esimerkiksi Englannissa yli 20 prosenttia sairaalavuoteista on elämän viimeistä vuotta viettävien potilaiden käytössä.
Hännisen mukaan jako luonnolliseen ja joudutettuun kuolemaan ei ole kovinkaan hedelmällinen. Mitä luonnollista on kuolemisessa sairaalassa vatsa auki leikattuna, ravintoa letkusta saaden sekä kykenemättä vaihtamaan asentoa?
Mitä epäluonnollista on kuolemisessa omasta pyynnöstään rauhallisesti lääkeaineiden huumaamana?
Ei voi elää eikä kuolla
Kun ihminen nimenomaan haluaa kuolla, kun elämällä ei ole mielestään mitään tarjottavaa, pitäisikö ihmistä auttaa omaan kuolemaansa?
Hännisen mukaan moni lääkäri pakenee sen taakse, ettei se ole luvallista tai se on vastoin jonkun korkeamman voiman perimmäistä tarkoitusta:
Ihminen on Hännisen mukaan useimmiten kuollessaan riisuttu paljosta turhasta, ja kohtaaminen kuolevan kanssa palvelee potilaan lisäksi myös lääkäriä:
”Kohtaamisesta vain tulee poistaa epätasapainoisuus. Lääketieteestä tulee enää vain yksi elementti lääkärin työssä. Tunteita herättävät eletty ja nykyinen elämä.”
Kuolevaa ihmistä kutsutaan ambivalentiksi. Hän haluaa samanaikaisesti elää ja kuolla. Hoito johtaa kuitenkin helposti siihen, ettei kuoleva voi tehdä kumpaakaan:
”Myös lääkäri on hoitosuhteessaan ristiriitaisten tunteiden vallassa. Mutta näin se vain on. Josko elämä on vaikeaa, niin on kuoleminenkin. Päällimmäinen oma tunteeni on, että elämä on hauras mutta kiitos kuitenkin siitä.”
Älä tule minulle selittämään!
Epätoivoinen ihminen hakee irrationaalisiakin hoitomahdollisuuksia. Hännisen mukaan ei ole helppoa sanoa, ettei anna kuihtuvalle kuolevalle potilaalle ravitsemushoitoa tai kuivuvalle nestehoitoa:
”Kuitenkin näiden hoitopäätösten tekeminen on juuri sitä, mikä auttaa ihmistä irtautumaan elämästä mahdollisimman tuskattomasti. Suonensisäisen kanyylin laitto saattohoitoon lähettämistä edeltävänä päivänä sairaalassa on itsensä ja potilaan pettämistä ja vastuun siirtoa.”
Kuolemaa tekevän elimistö ei enää ota ravintoa tai nesteitä vastaan. Jos hän kykenee juomaan ja haluaa nestettä, sitä annetaan hänelle.
Loppuvaiheen syöpäpotilaan kudokset kuihtuvat, vaikka ravintoa tarjottaisiinkin. Ravinto ei imeydy ja aiheuttaa tukalan olon. Nesteen ja ravinnon annosta tulee kärsimystä lisäävä tekijä. Kivut lisääntyvät, hengitys muuttuu raskaammaksi eikä elämä näidenkään hoitojen avulla jatku sen pidempään:
”Kuolevaa ihmistä ei näännytetä ravinnon ja nesteen puutteeseen, vaan syöpä tai muu pahanlaatuinen sairaus tekee sen.”
Vuosien myötä Hänninen on muuttanut kantaansa eutanasian suhteen. Hän sanoo kohdanneensa 20 vuoden aikana noin 6 000 kuolevaa ihmistä, joista osa kärsi ajoittain suuresti.
Työpöytiensä takaa eri virastoista eutanasiaan kantaa ottaville Hänninen lähettää terveisiä:
”Älä tule minulle selittämään, ettei tällaista inhimillistä kärsimystä ole! Tule itse kertomaan omaisille, että potilas kuolee tai että keuhkosyövän takia tukehtuminen on mahdollista tai neurologinen rappeutuminen ei valitettavasti pysähdy edes siihen, kun läheinen ei pysty kertomaan tuntemuksistaan eikä liikkumaan.
Jos en ajattelisi, että potilaiden nukuttaminen tai erityisissä tilanteissa kuoleman nopeuttaminen on mahdollista, en voisi nukkua enkä katsoa potilaitani silmiin.”
Eutanasia muissa maissa
Hollannissa (1985), Belgiassa (2002) ja Luxemburgissa (2008) eutanasia ei ole rangaistava teko, jos noudatetaan sovittua protokollaa. Näissä maissa painotetaan kärsimystä keskeisenä eutanasiaan oikeuttavana syynä.
Sveitsin Dignitas-klinikka avustaa kärsiviä ja kuolemaan johtavaa sairautta potevia ihmisiä tekemään itsemurhan, vaikka Sveitsissä eutanasia ei ole sallittua. Suomessakaan itsemurhassa avustamisesta ei tuomita rangaistukseen, toisin kuin muissa Pohjoismaissa.
Yhdysvalloissa Oregonissa (1997) ja Washingtonissa (2009) potilailla on mahdollista saada lääkäriapua itsemurhan tekemisessä. Yhdysvalloissa korostetaan kärsimyksen sijaan itsemääräämisoikeutta ja vapautta valita.
Hollannissa valtaosa eutanasia tai avustetun itsemurhan kuolemista oli seurausta levinneestä syövästä. Suuri osa heistä sairasti maha-suolikanavasyöpää tai keuhkosyöpää.
Eutanasialakia seuranneiden viiden vuoden aikana raportoitiin Hollannissa yhteensä 10 319 eutanasiaa (väkiluku 16,6 milj.) ja Belgiassa 1 917 (väkiluku 10,8 milj.).
Hollannissa vajaat 40 prosenttia ja Belgiassa vajaat 50 prosenttia eutanasiapyynnöistä toteutuu.
Yhdysvalloissa tehtiin Oregonissa 65 ja Washingtonissa 51 lääkärin avustamaa itsemurhaa vuonna 2010.
Taloustutkimuksen kyselyssä 2004 myönteisesti eutanasiaan suhtautui 75 prosenttia suomalaisista, kielteisesti 17 ja loput eivät vastanneet.
Lääkäreistä kahdeksan prosenttia ilmoitti hyväksyvänsä eutanasian kivuliasta ja parantumatonta syöpää sairastaville potilaille.
Kun saattohoito taataan kaikille, Hännisen mukaan vain kenties 100-200 ihmistä vuosittain jää Suomessa tilanteeseen, jossa riittävää apua ei saada.
Yhdeksän kysymystä omasta elämästä
Hänninen korostaa, että omaa kuolemaansa kohdatessaan jokainen arvioi omaa elämäänsä ja luo oman elämäntarinansa käsikirjoituksen sille, mikä on arvokas kuolema. Hännisen mukaan jokainen voi esittää itselleen seuraavat yhdeksän kysymystä:
1) Mieti elämääsi (ja kerro siitä), erityisesti siitä hetkestä, jolloin tunsit olevasi eniten ”elossa”.
2) Onko joitakin asioita, joita haluaisit läheistesi erityisesti tietävän ja muistavan sinusta?
3) Mitkä ovat olleet elämäsi tärkeimmät roolit (perheessä, ammatillisesti, muuten)? Miksi ne ovat tärkeitä ja mitä niissä arvelet saavuttaneesi?
4) Mistä saavutuksistasi olet ylpein?
5) Onko joitakin tiettyjä asioita, joista haluaisit kertoa läheisillesi?
6) Mitä toivot tai unelmoit läheistesi suhteen?
7) Mitä olet oppinut elämästä? Onko jotain, mitä haluaisit välittää eteenpäin?
8) Onko sinulla neuvoja, ohjeita läheisillesi (muille) tulevan elämän varrelle
9) Jos tästä tehtäisiin kirjallinen dokumentti, mitä haluaisit vielä lisätä.
Juha Hänninen: Eutanasia, DUODECIM 2012
uutiskirje 
