Venäjästä kirjoitetaan paljon, joten eivät suomalaisten kokemukset ja havainnot suuresta naapurista ihan hukkaan joudu. Ehtymätön suuri maa on silti monelle tuntematon tai ainakin arvoitus.
Oman ymmärtämättömyytensä myöntää myös Hannu Mäkelä, vaikka hänellä on vuosikymmenien ja satojen matkojen antama tieto hallussaan. Ensi käden tajua ja kokemusta on antanut myös läheisempi suhde Venäjään, venäläinen aviopuoliso.
Kirjansa Mäkelä on tehnyt kohtuullisen laaja-alaiseksi oppaaksi. Se kiinnostanee eniten heitä, joilla jo on jokin käsitys naapurista, mutta ei niin sanottua täydellistä tuntumaa. Kirjoittaja kulkee sinne ja tänne ajatusten virran mukana, siis virallisuuksia välttäen.
Teos on kuitenkin kaunokirjallisuutta, niin paljon vältetään suoraan asiaan menoa. Omat kokemukset ovat välillä tarinan suola (ja smetana!), välillä ne eksyvät turhaan jonnekin Gardajärvelle ja Normandiaan. Nautittavinta on arjen kuvaus, jota olisi saanut olla enemmänkin. Kaupassa käynti, liikkuminen lähiössä ja kotien kuvaus avaavat elämää enemmän kuin moni matkaopas.
Kulttuurien vertailussa Mäkelä toistaa itsestäänselvyyksiä, mutta onhan silläkin arvoa. Kokemuksia vertaillen löytää eri yhteiskunnista erojen lisäksi samankaltaisuuksia. Mutta näissä arvioissaan kirjoittaja menee jopa niin pitkälle, että ennakoi Venäjän liittyvän EU:n jäseneksi 10 vuoden kuluessa. Tätä ennustetta en allekirjoita, perustelut veisivät tilaa kymmenen liuskaa.
Kuvaukseen olisi odottanut myös sellaista monipuolisuutta, joka löytyy tavallisella kaupunkikierroksella Pietarissa: ortodoksikirkkojen lisäksi kannattaisi poiketa moskeijassa, synagogassa ja buddalaisten pyhätössä. Mäkelä kiertää Venäjän ja venäläisyyden liian tiukkaan solmuun ”yhden asian” ympärille, mikä on vain osatotuus. Juuri tämä solmunteko jättää kirjasta hieman pintapuolisen vaikutelman.
Kirjallisuuttakin esitellään, lähinnä eräitä klassikkoja. Mutta miksi Aleksandr Puškinin tuotantoon ei hypätä sisälle, vaikka hänen matkareiteillään kuljetaan niin pitkään?
Monta havaintoa voi kuka tahansa Venäjällä liikkunut allekirjoittaa. Esimerkiksi sen, että mitä ”enemmän olen nähnyt, sitä vähemmän ymmärrän”. Tämä on totta, mutta kirjoittaja jättää pohtimatta, miksi näin on. Eihän jättikakusta koskaan voi pikkulusikalla lohkaista kuin pienen palan kerrallaan! Lisäksi voisi pohtia, että ihmettely on turhinta mitä Venäjällä voi tehdä: siihen haaskaantuva aika kannattaa käyttää hyödyksi, ja niin saa pienenä palkkiona hieman lisää ymmärrystä.
Lukijaa häiritsevät myös jotkut kirjoitus- ym. virheet ja laiskat yleistykset (sulhanen on ”mafioson näköinen kuikelo”, Venäjä on ”alkeellisin kehitysmaa” ja vainajien nopea saattaminen haudan lepoon selitetään pääasiassa johtuvaksi kylmäsäilytystilojen puutteesta. Stolovaja ei ole pystybaari vaan ruokala).
Kokonaisuutena Hannu Mäkelän seurassa kannattaa lähteä Venäjälle – toki muistaen kirjan alaotsikko ”Lyhyt oppimäärä”.
Hannu Mäkelä: Venäjää aikuisille. Lyhyt oppimäärä. Tammi, 2012, 257 s.
uutiskirje 
