Näyttämöllä ihminen kohtaa ihmisen

Juttu on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 31.12.2010.

Viime vuonna Vanajan naisvangit tekivät Suomen vankeinhoidon historiaa, kun he esittivät tuttuun satuun perustuneen näytelmän Punahilkka Hämeenlinnan kaupunginteatterissa.

Teatteriprojekti oli vankilanjohtaja Kaisa Tammi-Moilasen mukaan menestys ”kaikilla mahdollisilla mittareilla”.

Reiluun yhteiskuntaan kuuluu uusien mahdollisuuksien antaminen.

Tammi-Moilanen ja esityksen ohjaaja Hannele Martikainen uskovat lujasti kuntouttavan teatteritoiminnan voimaan. Siksi Punahilkka saa jatkoa viikon päästä Helsingissä, kun ryhmä naisvankeja esittää näytelmän Kuningas Lear – Veljeni Kuningas.

Sen toivotaan innostavan myös rahakirstujen päällä istuvat tahot.

– Kävimme vuosi sitten opetusministeriössä puhumassa vankilateatteritoiminasta. Sen jälkeen sieltä ei ole kuulunut pihaustakaan, mikä on ollut minulle suuri pettymys, sanoo Hannele Martikainen.

– Yhteiskunnalle tämä on kuitenkin melko halpa kuntoutuksen muoto.

Kuningas Lear on Martikaisen mukaan toteutettu ”niin naurettavalla budjetilla, ettei sitä voi kutsua budjetiksi”. Ammattitaiteilijoita, kuten muusikko Mikko Perkola, on mukana talkoilla.

Paskatyypistä ihmiseksi

Vahvimman todistuksen teatteritoiminnan puolesta antaa jo Punahilkassa mukana ollut ja Kuningas Learin nimiroolin näyttelevä Taija.

– Kyllä teatteri on nostanut mut niin sanotulle kaidalle tielle. Ja jos tällainen saa yhdenkin ihmisen muuttumaan, niin se on sen arvoista.

Kun Taija kuvailee kokemustaan silmiin katsoen ja sujuvasti, on vaikea uskoa, että hän aiemmin hädin tuskin uskalsi puhua ihmisille.

– Jos en olisi lähtenyt näihin projekteihin mukaan, en uskaltaisi ajatella itsestäni yhtään mitään. Ajattelisin, että mun elämä on menetetty, olen ihan paskatyyppi ja kuulun sinne räkälän nurkkaan vetelemään kaljaa loppuelämäksi enkä voi enää tehdä mitään.

– Mutta nyt olen sitä mieltä, että voin tehdä vaikka mitä. Haluan oikeasti olla mukana yhteisössä. Elää normaalia arkielämää ja hankkiutua harrastajateatteriin ja olla ihminen ihmisten seassa enkä sekoilla ja säätää enää mitään.

Oikeita taitoja teatterista

Vankilaan joutuminen on erityisesti naisille kova pala. Vankila on pohjakosketus ja vankilassa nainen on hyvin vaikeassa henkisessä tilanteessa, Kaisa Tammi-Moilanen kuvailee.

– Teatterin tekeminen opettaa itsetuntemusta, esiintymistaitoa, ilmaisua, vuorovaikutustaitoa, yhteistyökykyä, suuttumuksen hallintaa, hän luettelee.

Kaikki taitoja, jotka tulevassa vapaudessa ovat elintärkeitä. Vankilassa kaiken, myös teatterin tekemisen, lähtökohta on se, että oppii oikeita taitoja.

Tammi-Moilasen ja Hannele Martikaisen mielestä on olennaista, että vankilateatteria tehdään ammattimaisesti. Että teatterin ammattilaiset tekevät taiteellisella kunnianhimolla sitä, mitä itse osaavat ja esittävät samat vaatimukset työryhmälle.

– On tärkeää että mukana on taiteen ammattilaisia, jotka suhtautuvat työhönsä intohimoisesti eikä niin että lähtökohta on lähteä tekemään jotain ”erityisryhmälle”, sanoo Martikainen.

Vankilassakaan teatteria ei pidä tehdä diakonin asenteella.

Teatteri opettaa kuvittelemaan

Vuorovaikutustaitojen ja itsetunnon ohella ohjaaja Hannele Martikainen nostaa esiin mielikuvituksen.

Hän lainaa kirjailija Leena Krohnia, jonka mukaan kammottavimmat rikokset tehdään mielikuvituksen puutteen takia.

– Kun ei osata kuvitella mihin kaikkeen ja keihin kaikkiin teko vaikuttaa.

Hannele Martikainen toivoisi teatteritoiminnan leviävän muihinkin Suomen vankiloihin.

– Laitosympäristö on monella tapaa latistava ja teatteri on jotain ihan muuta.

Hän haaveilee erilaisten tahojen; taiteilijoiden, psykologian ja sosiaalialan ammattilaisten ja vaikkapa opetusministeriön yhdessä luomasta taiteen tekemisen mallista, jota voitaisiin soveltaa erilaisissa laitosympäristöissä.

Muualla maailmassa kuntouttavaa teatteria on tehty niin nuorisorikollisten, mielenterveyspotilaiden kanssa kuin vankiloissakin hyvällä menestyksellä.

– Esimerkiksi Skotlannissa, missä on vaikea nuorisorikollisuustilanne, on teatteritoiminta todettu ainoaksi keinoksi päästä katkaisemaan rikoksien kierre, johon nuoret ovat ajautuneet.

Todellisempaa kuin vankila

Jos jollakulla herää epäilys teatterin tekemisen mielekkyydestä valmistautumisena ”todelliseen”, siviilielämään, ei työryhmällä sellaisia ole.

– Vankila on oma epätodellinen pikku maailmansa, jossa kärpäsistä nousee härkäsiä. Kaikilla on omat ihmeelliset roolinsa. Mikä rooli kuuluu henkilökunnalle, mikä vangeille, ketkä mihinkin jengiin kuuluvat. Se on tosi epätodellista, sanoo Kaisa Tammi-Moilanen.

Hänen mielestään teatterin tekeminen on lähimpänä todellista elämää, mitä vankilassa voi tehdä.

Samaa vakuuttaa Taija:

– Tämä tuntuu normaalilta ja tavalliselta. Vangin ja henkilökunnan roolit häviävät ja jäljelle jää ihmiset, jotka työskentelevät keskenään.

Varsinkin Suomessa, harrastajateattereiden luvatussa maassa, teatteri on normaalia elämää mitä suurimmassa määrin.

– Sitä tavalliset ihmiset tekevät vapaa-ajallaan. Ja jos ihminen on ollut posessa kymmenen vuotta, niin ei sitä hirveästi mieti, mitä vapaa-aikana tekisi, kun ei sellaista aikaa ole, sanoo Hannele Martikainen.

Vanki-sana roskikseen

Kulttuuri ja taide tekevät asioita julkisiksi ja yhteisiksi; jaettaviksi. Kaisa Tammi-Moilasen mielestä myös vankiloissa olevilla ihmisillä on oikeus tulla kulttuurin ja taiteen piiriin.

– Tulla vaikutetuiksi, mutta myös vaikuttaa.

Hän muistuttaa, ettei ole sellaista ihmisrotua kuin ”vangit”. On vain vankilassa olevia ihmisiä. Ihmisiä, jotka hetkeksi aikaa elämästään, kansalaisina, joutuvat tekojensa vuoksi vankeuteen.

– Reiluun yhteiskuntaan kuuluu uusien mahdollisuuksien antaminen ja se on kaikkien kannalta järkevää.

Pitkät harjoitusprosessit ovat opettaneet kantamaan vastuuta koko ryhmästä, jossa kaikkien teot vaikuttavat kaikkiin. Kun Taija kertoo, kuinka ylpeä on näytelmäporukastaan, pyyhkivät muut näyttelijät vuolaita kyyneliä.

– Tärkeimmät muutokset tapahtuvat silloin, kun ihminen kohtaa ihmisen, sanoo Kaisu Tammi-Moilanen.

Minusta on siihen!

Kukaan ei osaa vastata, kuinka pitkälle teatterista saatu kokemus vaikuttaa.

Tammi-Moilasen mielestä koko kysymys on epäreilu. Hän sanoo nähneensä muutoksen naisten koko olemuksessa ja pitää arvokkaana sitä, että he ovat alkaneet kunnioittaa itseään ja huomaavat, mihin pystyvät.

– Kun uskoo itseensä, kaikkein tylsimpiin asioihin ei tarvitse tyytyä ja lähteä mukaan. Kun uskaltaa toivoa itselleen jotain parempaa, rikoksen tiekin voi jäädä taakse.

Tai kuten Karo kertoo:

– Olen löytänyt sellaista rohkeutta, jota en itsestäni uskonut olevan. Aikaisemmin olin ajatellut opiskeluhommista, että olen jo liian vanha sellaiseen eikä minusta ole siihen. Nyt olen kuitenkin menossa kouluun ja tiedän, että totta hemmetissä minusta on siihen.