Ottiko Timo Sandberg vain tuumaustauon komisario Heittola-sarjassaan, kun kirjoitti rikosromaanin aivan eri ajasta ja aihepiiristä?
Toivon, että kyse on todella vain tauosta, ja kirjoittajan näkyvään asemaan suomalaisessa rikoskirjallisuudessa nostanut sarja jatkuu. Toivon tätä, koska, kuten Vainooja-kirjan arviossani (VL 31. 8. 2012) totesin, jätti Sandberg kirjan henkilöasetelmat jatkoa vaativaan tilaan. Niin paljon jäi auki ja uudelleen rakennettavaa.
Tunnustan olleeni jopa närkästynyt, kun Sandbergin uusimman käteeni sain. Olin niin odottanut, miten avopoliisipariskunta Heittola-Lund suhteensa selvittää – vai selvittääkö lainkaan.
Jäytävä sisällissota
Kauaa en ollut kuitenkaan närkästynyt. Nyt onnittelen Timo Sandbergia. Hän on ottanut uudenlaisen haasteen ja lähtenyt uuteen aluevaltaukseen. Mustamäen luettuani olen sitä mieltä, että tätä lisää, kiitos.
Mustamäessä Sandberg pystyttelee edelleen kotiseudullaan Lahdessa, mutta on vetänyt aikavieteriä yhdeksän vuosikymmentä taaksepäin, sisällissotaa seuranneisiin vuosiin. Päähenkilönä on jälleen poliisi, etsiväkonstaapeli Otso Kekki.
Lahti ei tuona aikana ollut mikä tahansa seutu. Punaisten selkäranka murrettiin siellä. Hennalan vankileiri oli punaisten kärsimysten tyyssija ja siellä loppui tuhansien elämä.
Sandberg kuvaa tapaa, jolla sota jäi jäytämään puolin ja toisin. Kosto ja usko oman asian oikeellisuuteen kytivät. Valkoiset jatkavat oman käden oikeutta. Punaisista uskaliaimmat uhmaavat valtaapitäviä. Edellisiltä virkavalta sulkee silmänsä. Jälkimmäisiltä ei.
Poliisin päämurheita ovat kieltolakia uhmaavat pirtun salakuljettajat. Näitä vastaan taistelemine on nykysilmin surkuhupaisaa. Salakuljettajilla on käytössään autot ja veneet. Poliisi lähtee jahtiin sen ajan taksikyydillä, hevospelillä.
Ihailtavan tarkkaa ajankuvaa
Otso Kekki on erilainen poliisi. Hän vieroksuu valkoista valtaa tukevaa työyhteisöään. Ei hän punainenkaan ole. Hän on ennen kaikkea oikeudenmukainen.
Metsästä löytyy ruumis, kohta toinen, ammuttuja molemmat. Muut poliisit kuittaavat tapahtumat pirtutrokareiden välienselvittelyinä. Kekki epäilee tätä, ryhtyy omiin tutkimuksiinsa ja saa vastaansa muun järjestyksenpitokoneiston.
Murhien tekijät selviävät, ja paha saa palkkansa, kuten Sandbergin kirjoissa aina.
”Kuten aina” pätee Mustamäessä muutenkin. Vaikka kuinka kyse on rikosromaanista, on Sandberg jälleen kirjoittanut ennen kaikkea ihailtavan tarkan ajankuvan, joka vakuuttaa asiantuntevuudellaan. Tulos on vaatinut huolellisen tutustumisen ajanjakson historiaan.
Kahtia jakautuneen seudun olot ja tavat tulevat selvitettyä yksityiskohtia myöten. Lukijan päähuomio kiinnittyy niihin jopa niin, että Mustamäkeä voi kutsua uuden luvun avaukseksi suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Toivoa nyt sopii, että Sandberg jatkaa (Heittolaa kuitenkaan unohtamatta) ottamaansa askellusta uuteen (siis menneeseen).
Ay-historian osaaja
Kermana muun hyvän päälle Sandberg on petrannut henkilökuvaustaan. Herkullisia henkilöitä on useampia: Tammisaaren kuolemanleiristä hengissä, muttei muuten selvinneestä suutarista huussinalusia tyhjentävään lokakuskiin
Kaikkia Sandbergin ottama askel ei varmaankaan yllätä. Hän on ehtinyt rikoskirjoittamisen rinnalla harrastaa historiankirjoitusta jo pitemmän aikaa.
Entisenä ay-toimitsijana hän on ollut kiinnostunut ay-liikkeen historiasta ja ollut useammankin ay-historiikin kirjoittaja. Sandberg on kirjoittanut muun muassa maan merkittävimpiin ammattiosastoihin lukeutuvan, Helsingin telakkatyöväen ammattiosaston Metalli 41:n historiikin.
Minua ei yhtään haittaa se, että Mustamäki niin selvästi ottaa puolensa.
Timo Sandberg: Mustamäki. Karisto 2013. 295 sivua.
uutiskirje 