Pintaa syvemmältä
Tähän aikaan moni meistä etsii merkkejä siitä, että toisenlainen, lämpimämpi maailma olisi mahdollinen. Viime viikolla Peik Johansson näki kevään merkkejä Tunisiassa. Minä puolestani löysin meikäläisen touko-kesäkuun vaihteen kukkaloiston Etelä-Albaniasta – todella piristävää.
Etelä-Albaniasta löytää myös muuta mielenkiintoista, jos vaikka haluaa perehtyä historiaan ja kielioloihin. Balkanhan on kansojen, kielten ja uskontojen tilkkutäkki ja tämä pätee myös sen nykyään lähinnä kreikkalaisten ja albanialaisten asuttamaan eteläosaan. Etnistä karttaa on täällä, kuten muuallakin Euroopassa, siivottu viime vuosisatoina, ja nyt Albaniassa asuu lähinnä albaaneja ja Kreikassa kreikkalaisia – ei kuitenkaan yksinomaan.
Kaksikielinen journalistiryhmä Suomesta kävi viikonvaihteessa eteläisimmässä Albaniassa ja löysi kaksikielisen todellisuuden, varsinkin Himaran pienessä merenrantakaupungissa, jossa taistelu kreikankielen puolesta välillä on saanut erikoisia muotoja.
Himara on Albanian kreikkalaisin kunta.
Kolmisen vuotta sitten Himaran silloinen pormestari Vasilis Bolanos poistatti kaikki tienviitat, koska ne olivat pelkästään albaniankieliset. Tieviranomaiset eivät olleet suostuneet kaksikielisiin viittoihin, koska sellaiset ”eivät kuulu maan tapaan”. Paikalliset tulivat toimeen ilman viittojakin, mutta turisteille toimenpide aiheutti tiettyä hämminkiä.
Kaksikielisyys ei siis toteudu tällä tasolla, mutta ihmisten kanssakäymisessä kylläkin. Himaralaisten äidinkieli on virallisten tietojen mukaan 85-prosenttisesti kreikka. Suurin osa asukkaista puhuu molempia kieliä.
Aina tämä ei toimi. Vuonna 2010 kolme albanialaista nuorukaista tappoi kreikkalaisen kaupanpitäjän ajamalla autollaan hänen moottoripyöränsä päälle. He olivat suuttuneet, kun hän oli puhunut kaupassaan heille kreikkaa.
Bolanos on kreikkalaisen aktivismin henkilöitymä Himarassa, ja hän on myös koko maan kreikkalaisia yhdistävän Omonia-järjestön puheenjohtaja.
Tapaamme Bolanosin järjestön tiloissa rantakadulla. Hän puhuu rauhallisesti ja pitkään. Hänen mukaansa yksityishenkilöt, jotka käyvät kreikkaa puhuvien kimppuun, ovat enimmäkseen muualta äsken muuttaneita. Suhteet kaupunkilaisten kesken eivät ole kireitä.
Sen sijaan ulkoa, keskushallinnon puolelta, on puututtu ajoittain hyvin voimakkaasti paikallispolitiikkaan ja pyritty kuntavaaleissa estämään kreikankielisten voitto. Näin varsinkin vuonna 2000, jolloin käytettiin sekä väkivaltaa että vilpillisiä keinoja Omonian kannattamia ehdokkaita vastaan, onnistumatta estämään heidän voittoaan.
Bolanosin keskeinen vaatimus on ollut Himaran liittäminen kreikkalaisvähemmistön erityisalueeseen, joka aikoinaan perustettiin kansainvälisen sopimuksen mukaisesti Albanian syntyessä, vähän samaan tapaan kuin Ahvenanmaa sai erityisasemansa. Himara jäi kuitenkin jostain syystä alueen ulkopuolelle, vaikka se on Albanian kreikkalaisin kunta.
Bolanos itse ja muut kreikankieliset ovat vuosien aikana pyrkineet viemään kysymyksen kansainvälisille areenoille, Haagin kansainvälisestä tuomioistuimesta alkaen. Kun Albania liittyi Natoon, hän lähetti kirjeen Kreikan parlamentille kehottaen sitä olemaan hyväksymättä liittymistä ennen kuin Himaran kielellisiä oikeuksia on vahvistettu. Kun Albania pari vuotta sitten anoi EU-jäsenyyttä, hän vihjasi käyttävänsä samaa korttia.
Ei siis ihme, jos Tiranassa on väsytty Bolanosin otteisiin. Viime kuntavaaleissa vuonna 2011 valtapuolueet liittyivät yhteen ja saivat sosialistien Jorgo Goron valituksi uudeksi pormestariksi, vaikka kreikkalaismielisten puolue säilyttikin enemmistönsä valtuustossa.
Tapaamme Goron kaupungintalolla. Hänen mielestään suhteet kieliryhmien välillä ovat melko rauhalliset – joskus kreikkalaisten, joskus albanialaisten puolella kansallistunne on vahvempi, joskus tapellaan, mutta ei sentään sodita. Seka-avioliittoja on paljon.
”En pidä itseäni kreikkalaisena, vaan himaralaisena”, Goro painottaa. ”Himara oli olemassa jo ennen kuin Kreikka ja Albania luotiin.”
Kun lukee seudun historiaa, tämä piirre onkin hämmästyttävän vahva. Vasilis Bolanos ei olekaan mikään satunnainen Don Quijote tai Sven Tuuva, hänessä pikemminkin henkilöityy seudun vahva itsenäisyydenkaipuu, joka on ilmennyt jatkuvana kapinana vaihtuvia hallitsijoita vastaan.
Ehkä tämä vähitellen on muuttumassa, ehkä kansallistunteen leimu vähitellen hiipuu.
Eniten Goro puhuu elinkeinoelämän, maanviljelyn ja turismin kehittämisestä, pitää saada investointeja uusien työpaikkojen luomiseksi. Nyt niitä tarvitaan entistäkin kipeämmin, kun Kreikkaan töihin lähteneet joutuvat palaamaan tyhjin käsin takaisin.
Kreikkalaisuutta pidetään kuitenkin yllä myös Kreikasta käsin. Kreikka kutsuu aluetta Pohjois-Epirokseksi antaen välillisesti ymmärtää, että se kuuluisi Epiroksen maakuntaan, ja puolustaa alueen kreikkalaista vähemmistöä.
Muun muassa Australiassa ja Yhdysvalloissa on ”pohjoisepiroslaisten” järjestöjä, jotka osallistuvat kansainväliseen propagandasotaan, vähän armenialaisjärjestöjen tapaan. Omia vähemmistöjään Kreikka ei sen sijaan tunnusta, ei albanialaisia eikä turkkilaisia.
Kansallismielisyydessä on siis monenlaisia aineksia. Kun tulemme Himaraan, saamme tietää, että kolme paikallisen suojelupoliisin miestä tulee pitämään meitä silmällä. Tämä tuntuu aluksi pähkähullulta, mutta vähitellen ehkä ymmärrämme huolen. Ei kaupunki enää tunnu olevan ruutitynnyri, jossa ei sovi leikkiä tulitikuilla, mutta varovaisuus ei aina ole pahasta.
uutiskirje 