Pintaa syvemmältä
Mihin suuntaan Eurooppa kehittyy toipuessaan kriiseistään? Sitä pohtivat tutkijat tiistaina Pikkuparlamentissa ja EU-parlamentaarikot pari viikkoa sitten Eurooppa-salissa, hyvin asianmukaisissa paikoissa siis. Kovin selkeitä vastauksia ei saatu, eihän se olisi ollut mahdollistakaan, mutta pohdinnat olivat mielenkiintoisia.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen loi Pikkuparlamentissa pitkän perspektiivin todeten Westfalenin rauhan 1648 luoneen kansallisvaltiojärjestelmän, joka edelleen on vallitseva – ylikansalliset piirteet ovat yhä varsin heikkoja. Protestanttinen perinne Euroopassa korostaa työn etiikkaa ja vahvaa valtiota, kun yhteisvastuulle on enemmän tilaa katolisessa perinteessä. Kolmas perinne on Britannian vahvaa yksilöä korostava.
Saksan politiikka noudattaa tässä suhteessa protestanttista linjaa, ja maan vahvan talouden ansiosta tämä linja on ollut EU:ssa vahvoilla. Suomi on seurannut tätä, ja joskus ollut jopa edelläkävijä. Tästä seuraaja/edeltäjä-roolista ei kuitenkaan sen kummemmin keskusteltu tässä tilaisuudessa. Ei myöskään protestanttisen ja katolisen perinteen eroista ja niiden vaikutuksesta EU:n työhön. Tiilikainen käsitteli teemaa aikoinaan väitöskirjassaan ja keskustelua seurannut ystäväni, joka aikoinaan toimi varsin korkeassa virassa EU:ssa, tunnisti heti tämän eron. Ehkä siihen pitää uskoa.
EU-oikeuden sitovuus on väljentynyt. Vahvat tekevät mitä haluavat, mutta heikommat tarvitsevat järjestystä.
Kansallisvaltiojärjestelmän kilpailijoiksi ennustetut tekijät, kuten alueet, eivät ole nousseet niin vaikutusvaltaisiksi kuin mitä aikoinaan kuviteltiin. EU:n valta ei ole myöskään kasvanut monien ennustamassa laajuudessa. On kuitenkin lohkoja, jossa yleisen käsityksen mukaan vaaditaan tiukempaa ohjausta EU-tasolla, kuten ympäristöpolitiikassa ja pankkivalvonnassa.
Aika laajasti halutaan myös sosiaalista Eurooppaa täydentämään markkinoiden vapautta. Sitähän jo Jacques Delors aikoinaan lupaili. Ongelma kuitenkin on, miten määriteltäisiin sosiaaliturvan taso – on selvää, ettei Ruotsin taso kävisi Romanialle.
Yleisestikään ylikansallisen rakenteen luominen ei ole Tiilikaisen mukaan onnistunut, ei ole strategiaa, ei ole visioita, sen sijaan on intressiristiriitoja. Varsinkin Britannia vastustaa unionin valtuuksien laajentamista. Tämä on ajateltu kiertää siirtymällä eritahtiseen integraation laajemminkin – nythän euroalue on tärkein esimerkki tästä mallista. Mutta eritahtisuudella on omat ongelmansa.
Tärkeimpiin tehtäviin on EU:ssa pitkään kuulunut demokratian vahvistaminen, ja tässä suhteessa on edistystä tapahtunut parlamentin aseman korostuessa, mutta työtä on jatkettava. Tiilikainen väläytti järjestelyjä, joissa jäsenvaltioiden väkiluku otettaisiin nykyistä paremmin huomioon. Unionia perustettaessa Saksa ja Ranska miellettiin keskeiseksi, varsin tasavertaiseksi pariksi. Mutta nyt Saksassa on DDR:n liittämisen jälkeen 80 miljoonaa asukasta ja Ranskassa vain 65 miljoonaa. Miten väkimäärä otetaan huomioon ja miten tämä vaikuttaa pieniin jäsenvaltioihin, kuten Suomeen?
Tässä prosessissa hallitustenvälisyys Tiilikaisen mukaan joutuu taipumaan tehottomana ja epädemokraattisena päätöksentekotapana. Hän totesi edelleen kansallisen ja EU-tason päätöksenteon yhteensovittamisen ongelmat järjestelmän pullonkaulaksi.
Lähinnä turvallisuuspoliittiset syy kannustivat aikoinaan Suomea liittymään Euroopan Unioniin. Nyt olemme joutuneet ihan toisenlaisten ongelmien eteen, esimerkiksi monetaarisen unionin, EMU:n, syventämisen myötä.
Mikä on suomalainen EU-identiteetti nyt, Tiilikainen kysyi. Haluammeko edelleen kuulua EU:n ytimeen? Luultavasti haluamme, hän arveli. Mutta kun demokratiaa pyritään vahvistamaan ja eritahtisuutta ehkä lisätään – tuoko se uusia ongelmia vai ratkaisuja Suomelle? Meillä ei ole federalistista perinnettä, Tiilikainen totesi lopuksi.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n toimitusjohtaja Vesa Vihriälä keskittyi puheenvuorossaan EU:n talouskriisiin ja sen edellyttämiin jatkotoimiin. Finanssikriisi tuli Suomelle isona shokkina, mutta hyvät taseet puskuroivat sen vaikutukset. Euroopan keskuspankin koronlasku on tukenut kysyntää ja Suomessa noudatettiin elvyttävää finanssipolitiikkaa 2009–2012.
Tilanne on jossain määrin rauhoittunut, mutta ei vielä riskitön. Saksan liittokansleri Angela Merkel on suhtautunut tiukasti ongelmamaihin, mutta Suomi on ollut kaikkein nihkein niitä kohtaan. Vaatimus käteisvakuudesta, joka esitettiin Kreikan kohdalla, oli Vihriälän mukaan vaikeasti ymmärrettävä.
Tilanne on nyt johtanut siihen, että rahoitusmarkkinoiden sääntelyä on tiukennettava ja valvontaa tehostettava. Pankkiunioni on välttämätön. Pitää määritellä, miten pitkälle valtiot ovat vastuussa pankkien veloista. Yhteisvastuuta on lisättävä ja politiikkakoordinaatiota tehostettava. Koska aidon liittovaltion luominen ei ole mahdollista, on sen ja unionin hajoamisen välillä löydettävä kolmas tie.
Euroopan vakausmekanismista on muokattava Euroopan valuuttarahasto ja sen ohella on luotava velanlyhennysrahasto, Vihriälä katsoi.
Eurooppa-oikeuden professori Jukka Snell valitti kriisin hoitamisessa tapahtunutta improvisointia: ei aina ole noudatettu olemassa olevia sääntöjä. Nyt on oikeudellisesti kaoottinen tila ja vaarana on, että EU lakkaa olemasta oikeusyhteisö. EU-oikeuden sitovuus on väljentynyt. Vahvat tekevät mitä haluavat, mutta heikommat tarvitsevat järjestystä. Sen vuoksi on nyt kiireellisesti palattava normaalioloihin.
Kansainvälisten suhteiden professori Henri Vogt katsoi, että koordinaatiokyky ja tehokkuus EU-järjestelmässä eivät ole hyviä. Se toimii kuitenkin, mikä on melkeinpä ihme. Vogtin toivomuslistalla on laajempi demokratia, avoin keskustelu EU:n tulevaisuudesta sekä arjen ja sosiaalisen ulottuvuuden muistaminen. Hänen mielestään on luotu liikaakin kriisitietoutta.
Euroopan tutkimuksen seuran puheenjohtaja Juhana Aunesluoma totesi päätössanoissaan, että keskustelu Suomessa oli yksinkertaisempaa vuonna 1994. Silloinhan asetelma oli: liittyä vai ei? Nyt kysymykset ovat paljon monimutkaisempia, mutta keskustella pitää silti.
uutiskirje 