Pintaa syvemmältä
Saksan EU-politiikka on meille erityisen tärkeä, koska Suomi niin uskollisesti seuraa Saksaa. On ollut tapana sanoa, että meidän pitää pyrkiä Euroopan ytimeen, ja nyt siellä ollaan, rahaunionissa. Ruotsi ei pyrkinyt tähän ytimeen, ja pärjää siitä huolimatta varsin hyvin. Meillä taas on suurempi vastuu. Nyt kysytään, kuinka suhtaudumme tähän vastuuseen, itsekkäästi vai kokonaisuutta ajatellen.
Keskeisen tekijän, Saksan, kohdalla, maan arvostetuin ajattelija Jürgen Habermas on korostanut solidaarisuutta Euroopan mittakaavassa. Myös toinen arvostettu saksalainen vanhemman polven yhteiskuntatieteilijä Ulrich Beck on tähdentänyt samaa kirjoituksissaan. Riskiyhteiskunta-kirjastaan tunnettu sosiologi on jopa kirjoittanut kirjan Das deutsche Europa, jossa hän varoittaa nykykehityksen vievän juuri siihen, siis saksalaiseen Eurooppaan.
Saksalaisethan ovat vuoden 1945 jälkeen pitäneet hyvin matalaa profiilia, eikä nytkään ole ollut tarkoitus lisätä poliittista vaikutusvaltaa EU:n piirissä. Beckin mukaan ranskalaiset ovat tavallaan työntäneet Saksan tähän asemaan. Ranskan ehto Saksojen yhdistymisen hyväksymiselle oli nimittäin rahaliitto ja euron perustaminen. Ranska halusi täten sitoa yhtyneen Saksan tiiviimmin Euroopan integraatioon ja kuvitteli pysyvänsä edelleen Euroopan johdossa. Saksalaiset luopuivat hyvin vastentahtoisesti omasta markastaan, jota oli pidetty talouden tasapainon takeena.
Angela Merkel haluaa olla ulkomailla pelätty, kotimaassa rakastettu.
Mutta Saksan teollisuus pystyi parhaiten käyttämään yhteistä valuttaa viennin lisäämiseksi. Saksan vientiylijäämän kasvaessa useimmille muille euromaille syntyi tuontiylijäämiä ja velkataakkaa. Hyvä vientikehitys kasvatti Saksan taloudellista vaikutusvaltaa.
Niin kauan kuin Nicolas Sarkozy oli Ranskan presidentti, hänen ja Saksan liittokansleri Angela Merkelin muodostama konservatiivinen parivaljakko vaikutti keskeisesti EU:n kehitykseen. Nyt vasemmistolaisen François Hollanden Ranska pyrkii elvytyspolitiikkaan, eikä se enää pysty vaikuttamaan Saksan tiukkaan linjaan. Ranska ei toisaalta myöskään, säilyttääkseen kansainvälisen luottoluokituksen, voi olla kokonaan välittämättä siitä.
Beck on useasti verrannut Merkeliä Niccolo Machiavelliin ja jopa puhunut ”Merkiavellista”. Machiavelli kysyy teoksessaan Ruhtinas, onko parempi, että hallitsijaa rakastetaan vai pelätään. ”Vastaus on: molempiin pitää pyrkiä, mutta koska näitä kahta on vaikeaa yhdistää, on paljon turvallisempaa olla pelätty kun olla rakastettu, jos vain toinen näistä on mahdollinen.”
Merkel pyrkii Beckin mukaan molempiin tavoitteisiin: hän haluaa olla ulkomailla pelätty, kotimaassa rakastettu. Ulkomaailmaan hän soveltaa kovakouraista uusliberalistista politiikkaa, kotimaassa sosialidemokraattisesti värittynyttä konsensusta.
Merkel ei ole Ruhtinaan tapainen aktiivinen toimija, hän päinvastoin käyttää valtaa antamalla päätösten odottaa. Saksan talous on jo kolmasosa koko rahaliiton taloudesta. Finanssi- ja velkakriisin pahetessa Saksan kanta pelastustoimiin on ollut ratkaiseva, mutta Merkel on toistuvasti antanut päätösten odottaa.
Merkel ei myöskään ole ottanut selvää kantaa euroopanrakentajien ja kansallisvaltiointoilijoiden välisessä köydenvedossa. Hän on valmis auttamaan velallisia, mikäli ne sitoutuvat noudattamaan saksalaisten vaatimaa talouspolitiikkaa leikkaamalla jyrkästi valtion menoja. Hän tekee päätöksensä Eurooppa-politiikassa lähinnä sen mukaan, miten se tukee hänen asemaansa kotimaan politiikassa.
Tässä mielessä Eurooppa on jo aika lailla saksalaistunut: monissa maissa noudatetaan Saksan vaatimaa politiikkaa. Se ei tosin ole erikoisemmin onnistunutta. Leikkaukset ovat aiheuttaneet laajaa työttömyyttä ja sosiaalista hätää, mikä oli jo ennalta odotettavissa.
Saksan politiikka ei kuitenkaan ole perustunut niinkään talouslaskelmiin, vaan pikemminkin moraaliseen kantaan, luterilaiseen ja kalvinistiseen käsitykseen, jonka mukaan elämä edellyttää ankaraa työntekoa. Apu ansaitaan kärsimysten kautta. (Tämä ajattelutapa taitaa olla varsin yleinen myös meillä.) Se kuvitellaan yleismaailmalliseksi totuudeksi, ei niinkään saksalaiseksi ideologiaksi. Saksalaisten tehtäväksi katsotaan opettaa eteläeurooppalaisille, miten taloutta pitää hoitaa.
Kriisiajan kehitys on ollut taloudellisilta seuraamuksiltaan tuhoisa, mutta se on myös kaventanut demokratiaa uhkaavasti. Päätöksiä tehdään sivuuttamalla parlamentteja, hallituksia ja EU:n omia elimiä. Monitahoisuus väistyy yksitahoisuuden edestä, tasavertaisuus muuttuu hegemoniaksi ja suvereenisuus riippuvuudeksi, eikä toisten kansakuntien arvokkuutta enää tunnusteta.
Toisenlainen Eurooppa on mahdollinen! Näin voisi kiteyttää Beckin näkemyksen.
Kaikesta huolimatta Beck ei ole luopunut toivosta kääntää kehitys toisenlaiseksi. Hän on vanhan opiskelijavallankumouksellisen, nykyisen EU-parlamentaarikon Daniel Cohn-Benditin kanssa käynnistänyt aloitteen We are Europe eurooppalaisen ruohonjuuritason demokratian vahvistamiseksi. He ovat saaneet mukaansa muun muassa Jacques Delorsin ja Javier Solanan, mikä on osoitus siitä, että EU:n nykytila huolestuttaa myös vanhoja EU-konkareita. Aloitteen mukaan jokainen eurooppalainen nuori saisi vuoden tehdä vapaaehtoistyötä toisessa maassa toisten eurooppalaisten kanssa – siten uusi eurooppalainen kansalaisyhteiskunta voisi muodostua.
Beckin mukaan EU on jo alun perin eliittien luomus, jossa yksittäisiä kansalaisia ei ole huomioitu. Viime aikojen kriisipolitiikka on entisestään vahvistanut tätä piirrettä. Kriisimaissa suuret ihmisryhmät ajetaan EU:n nimissä ahtaalle, eikä niille anneta edes toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Beckin mukaan olisi toisaalta ryhdyttävä uudestaan työhön sosiaalisen Euroopan luomiseksi, toisaalta vahvistettava ruohonjuuridemokratiaa.
Ellei mitään radikaalia tehdä, jatkuu tuhoisa kehitys. Euroopan tekninen ja taloudellinen järjestelmä on levinnyt koko maailmaan, suurista puutteistaan huolimatta. Se on tuottanut vakavia ongelmia, kuten ilmastonmuutoksen ja finanssikriisin.
Jos autotehdas olisi kehittänyt auton ilman jarruja ja onnettomuuksia tapahtuisi, tehdas vetäisi autot takaisin ja lisäisi niihin jarrut. Euroopan pitäisi nyt tehdä sama järjestelmänsä kanssa ja tehdä siihen korjauksia, Beck toteaa.
uutiskirje 
