Sinisin, vihrein, keltaisin ja punaisin pistein merkitty maailmankartta kertoo mielenkiintoista kieltään maanviljelyn globaalista kehityksestä viime vuosisatojen aikana. Globaaleihin maatalouden, kaupan ja ympäristön kysymyksiin liittyvien trendien asiantuntija, professori Thomas Hertel Purduen yliopistosta Yhdysvalloista viittoo punaisia alueita ja toteaa ääneen maa-alan käytön nopean kehityksen tietyillä alueilla.
− 1900-luvun alussa Etelä-Amerikassa oli vielä todella vähän viljelysmaata käytössä. Esimerkiksi Brasiliassa maankäytön intensiivisyys oli matala vielä 1950-luvulla, kun tilanne nyt on päinvastainen.
Viime vuosikymmenten aikana kehitys on ollut nopeaa ja kartta näyttää todennäköisesti erilaiselta jo 40 vuoden kuluttua. Maailman väestönkasvun odotetaan tasaantuvan vuoden 2050 tienoilla, mutta toisaalta ilmastonmuutos, kasvien viljely biopolttoaineiden raaka-aineeksi sekä vaurastuvan maailman ruuantarve ja kulutuksen kasvu tekevät maankäytöstä kiperän poliittisen kysymyksen globaalilla tasolla.
Kansainväliset yritykset hamuavat Afrikan maamarkkinoille.
Siellä missä on väkeä ja kasvavaa vaurautta, on myös lisääntynyt tarve ruuantuotannon ja energian saatavuuden turvaamiseen. Samoilla alueilla maanviljelyskäytössä on jo valtaosa tai kaikki mahdollinen maa. Kansainvälisessä keskustelussa onkin jo esitetty huoli siitä, loppuuko maailmasta maatalousmaa?
Köyhimpien toimeentulon turva
Kartalla katseet kääntyvät nopeasti Afrikkaan, jossa etenkin mantereen eteläosassa maatalouteen soveltuvasta maasta on käytössä vielä varsin pieni osa. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maatalouteen soveltuvan maa-alan osuus on Maailmanpankin tilastojen mukaan reilut 40 prosenttia, mikä on samaa luokkaa kuin Euroopan unionin alueella.
– Tulevaisuuden ruokakori sijaitsee Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Noin 90 prosenttia jäljellä olevasta viljelysmaasta, jota on noin 1,8 miljardia hehtaaria, sijaitsee kehitysmaissa ja tästä merkittävä osa eteläisessä Afrikassa, sanoo Ephraim Nkonya Kansainvälisestä ruokapolitiikan tutkimusinstituutista (IFPRI).
Maataloudessa onkin potentiaalia, jota ei ole Afrikassa vielä täysimittaisesti hyödynnetty. Mielenkiintoinen ristiriita on kuitenkin se, että vaikka maatalouden osuus eteläisen Afrikan maiden bruttokansantuotteista on keskimäärin varsin matala, on se elinkeinona merkittävä.
Maailmanpankin mukaan esimerkiksi Sambiassa on maatalouskäyttöön soveltuvaa maata noin 38 prosenttia kokonaisalasta. Tässä luvussa ei ole mukana vuoroviljelyn takia käyttämättä jätettyä maata. Osassa lähteistä maatalouteen soveltuvan alan osuus on nostettu yli 50 prosenttiin Sambian maa-alasta.
Tällä hetkellä potentiaalisesta maasta noin 15 prosenttia on hyödynnetty.
Ruohonjuuritason ja kansan enemmistön näkökulmasta katsottuna maatalous on kuitenkin Sambian tärkein elinkeino, sillä elantonsa maataloudesta saa 73−85 prosenttia väestöstä.
Ulkomainen omistus kasvaa
Suurien mahdollisuuksien takia Afrikan maasta on tullut monien toiveiden tynnyri.
Ensinnäkin maatalous nähdään tärkeänä osana Afrikan maiden kokonaiskehitystä. Maaseudun kehittämiseen on käytetty merkittävä määrä kehitysyhteistyövaroja, joiden avulla pyritään muun muassa parantamaan Afrikan ruokaturvaa ja hyödyntämään maatalouden kansantaloudellista potentiaalia.
Maaseudun kehittäminen on myös merkittävä osa köyhyyden vastaista taistelua, sillä valtaosa kaikkein heikoimmin toimeentulevista ihmisistä asuu maaseudulla.
Samaan aikaan Afrikan maamarkkinoille hamuavat kansainväliset yritykset. Suomalaisista yrityksistä esimerkiksi UPM suunnittelee sellutehtaan perustamista Mosambikiin. Maan pohjoisosaan Lichingan alueelle on jo istutettu eukalyptuspuun pilottiviljelmät tuottamaan paperin raaka-ainetta. Hankkeen toteutuminen riippuu kuitenkin vielä riittävän maa-alan hankinnasta ja Mosambikin hallituksen hyväksynnästä.
Kansainväliset yritykset luovat Afrikkaan työpaikkoja, mutta toisaalta niiden ylle lankeaa maakaappausten varjo: maan haltuunotolle ei aina ole hankittu paikallisten yhteisöjen hyväksyntää.
Pahimmassa tapauksessa yhteisöjä on pakkosiirretty uusille asuinalueille yritysten – viranomaisten siunaamien – maakauppojen tieltä. Taustalla väikkyvät korruptio ja perinteiset tai epäselvät maanomistusoikeudet. Valtaosa maasta on Afrikassa perinteisesti yhteismaata, jonka jakaantumisesta yhteisön jäsenten kesken on huolehtinut kylän päällikkö.
Nkonyan esiin tuomien tilastojen mukaan kansainvälisten maainvestointien kokonaismäärästä jo 66 prosenttia kohdentuu Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan.
International Land Coalition -järjestö puolestaan raportoi hiljattain, että ulkomaisten sijoittajien haltuun on siirtynyt Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa maa-alue, joka vastaa 60 prosenttia Euroopan maatalousmaasta. Järjestön mukaan sijoittajat voivat saada jopa 25 prosentin tuoton maasijoituksistaan, joista karkeasti puolet on ruuantuotantoa ja puolet biopolttoaineen tuotantoa varten.
Eteläisessä Afrikassa maa on monin paikoin myös historiaan kietoutuva poliittinen kysymys. Näin on etenkin Etelä-Afrikassa ja Zimbabwessa, jossa maakysymyksen ratkaiseminen on ollut poliittisella agendalla pitkään, ja yksi molempien maiden vapaustaistelun peruspilareista.
Afrikan punaisesta maaperästä ovat kiinnostuneita myös etenkin kehittyviin ja taloudellisesti nopeasti kasvaviin Brics-maihin kuuluvat Kiina, Intia ja Brasilia. Etenkin Kiinalla on pitkät yhteistyösuhteet monien Afrikan maiden kanssa eikä se kanna kolonialismin painolastia harteillaan.
Kehittyminen edellyttää tietoa
Saharan eteläpuolisen Afrikan maapotentiaaliin liittyykin monia eri intressejä ja tekijöitä, minkä vuoksi sen hyödyntäminen ei ole mitenkään ongelmatonta. Miten siis tehdä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuottoisa ruokakori?
Kattavaa vastausta on vaikea saada, mutta keinoja on kuitenkin tarjolla.
Nkonya tuo esiin muun muassa maakaappauksiin puuttumisen. Tärkeää olisi myös talouspoliittinen vaikuttaminen globaalilla agendalla: Afrikan tuotteita halutaan tuottaa myös vientiin.
Huolissaan Nkonya on viljelyyn käytettävän maa-alan holtittomasta lisääntymisestä, etenkin, jos se tapahtuu metsäalan kustannuksella.
− Viljelyalan laajentaminen metsien kustannuksella on huonoa kehitystä. Mitä turvatumpi viljelijän asema on, sen vähemmän hänellä on paineita laajentaa viljelyalaa.
Viljelyalan jatkuva kasvattaminen ei ole kestävää ja on osaltaan ristiriidassa ympäristönäkökulmien kanssa. Avainsanaksi onkin muodostumassa tuotannon lisääminen ja tehostaminen niin, että samasta maapalasta saadaan enemmän irti, kuitenkin maata köyhdyttämättä.
− Tärkeä kysymys on ruuantuotannon ja ilmastonmuutoksen yhteensovittaminen. Ilmastonmuutos tuhoaa osaltaan perinteen varassa elävää viljelystietoa, se mikä toimi ennen, ei enää pädekään, kun esimerkiksi sateet tulevat eri aikaan ja eri vahvuisina, toteaa Hertel.
Hertelille kaiken ytimessä on tieto.
− Kysymys on siitä, millaisia investointeja tarvitaan? Infrastruktuurin kehittämisen lisäksi pitäisi keskittyä laadukkaamman tiedon tuottamiseen ja jakamiseen. Viljelijät tarvitsevat esimerkiksi parempia säätietopalveluita ja tietoa kastelujärjestelmistä.
lehti 