Taide luo vapauden kauniin kuvajaisen

Vuonna 1936 Walter Benjamin totesi, että fasismi oli ajamassa politiikan estetisoimista, jonka avulla sodasta tehtiin kaunista katseltavaa. Vasemmistoa hän vaati vastaamaan haasteeseen politisoimalla estetiikka.

Voidaanko massoille tehdä taidetta tinkimättä taiteen esteettisistä lähtökohdista? Tätä kysymystä ratkoo myös Herbert Marcuse (1898–1979) viimeisessä 1977 ilmestyneessä teoksessaan Taiteen ikuisuus.

Marcuse korostaa, että kaikki taiteen sisältämä on olemassa myös annetussa todellisuudessa, miesten ja naisten teoissa, ajatuksissa, tuntemuksissa ja unelmissa.

Sanan tavanomaisessa merkityksessä taideteoksen maailma on epätodellinen, fiktiivinen todellisuus. Se on kuitenkin laadullisesti toinen kuin vakiintuneen arkisen välttämättömyyden valtakunnan todellisuus, jota mystifioivat instituutiot ja tuotantosuhteet.

Vain illuusioiden maailmassa asiat näyttäytyvät sellaisina kuin ne ovat tai voisivat olla. Näyttämällä miten asiat ovat, taide voi osoittaa myös, miten ne voisivat olla ihmisen kannalta paremmin:

”Tämän totuuden ansiosta maailma kääntyy nurin – nyt annettu todellisuus, tavanomainen maailma, näyttää epätodelta, väärältä, pirstoutuneelta ja harhaanjohtavalta todellisuudelta.”

Marcuse kritisoi perinteistä marxilaista taiteen heijastusteoriaa kaavamaiseksi. Peili heijastaa vain ilmiöiden ulkokuoren, mutta taide tuo esiin myös ihmisen sisäisen, henkisen elämän, hänen minuutensa:

Arkipäivä kumotaan

Karl Marx analysoi, miten olemus ja ilmiasu erkaantuvat kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta taiteen ja todellisuuden kohdatessa ne ovat häpeällisiä.

Ovatko Auschwitz tai vuoden 1968 Vietnamin My Lain kylän joukkomurha pelkkää illuusiota tai katkeraa harhautusta?

Marcuse muistuttaa, että ne pysyvät katkerimpana todellisuutena, jota on liki mahdotonta kuvitella. Taide ei voi esittää niitä uudelleen, mutta sen tehtävänä on palauttaa nuo ihmiskunnan häpeätahrat ihmisten mieliin yhä uudelleen sukupolvesta toiseen, niin kauan, kunnes niiden toistuminen on tehty mahdottomaksi.

Taiteen esiin kutsuma vapauden ”kaunis kuvajainen” on Marcusen mukaan taiteelle ominaista radikalismia. Tämän avulla taide luo valtakunnan, jossa arkipäivän itsestään selvät ja tukahduttavat kokemukset kumotaan.

Tämä kokemus huipentuu ääritilanteissa kuten rakkaudessa ja kuolemassa, syyllisyydessä ja epäonnistumisessa sekä ilossa, onnellisuudessa ja toiveiden täyttymyksessä.

Elämänhalu voittaa

Väitteeseen, että pornografia ja rivous ovat ainoita saarekkeita, joihin kapitalistis-porvarillinen yhdenmukaisuus ei ole yltänyt, Marcuse vastaa, että ne ovat pahimmin kapitalististen voitontavoittelijasutenöörien miehittämiä.

Talouseliitin asetellessa yhä kireämmäksi käyviä suitsia ja kuolaimia raskaiden pankkilainakuormien edessä seisoville kansalaisille, Marcuse muistuttaa, että taideteos puhuu vapauttavalla kielellä ja kutsuu esiin vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuvat elämänhalulle.

Taide kertoo sen, mitä jokapäiväisessä elämässä ei enää – tai ehkä ei vielä – havaita, sanota tai kuulla. Siinä piilee taiteen voima.

Herbert Marcuse: Taiteen ikuisuus. Suom. ja esipuhe: Ville Lähde. Eurooppalaisen filosofian seura ry. / niin & näin 2011