1900-luku tunnetaan erityisesti siitä, että erilaiset sorretut ryhmät, mustat, naiset ja työläiset ovat nousseet toinen toisensa jälkeen alistusasemastaan ja vaatineet itselleen samat perusoikeudet kuin muillakin ihmisillä.
Vaan yksi ryhmä on jäänyt joukosta pois, puhe- ja puolustuskyvyttömät eläimet. Kuitenkin juuri tätä ryhmää ovat riistäneet ja alistaneet rikkaat, köyhät, miehet, naiset, värilliset ja valkoiset.
Tosin lemmikkieläimet ovat nykyään saaneet melkein samat oikeudet kuin niiden isännilläkin, mikä tiivistyy siinä, että lemmikeistä käytetään sanaa ”hän”. Mutta niiden toverit, tuotantoeläimet viettävät koko elämänsä pienissä häkeissä ja kopeissa, joissa ne hädin tuskin mahtuvat kääntämään kylkeään – ja kärsimyksen päättää vasta teurastajan kirves tai silppurikone.
Monet tunnetut filosofit ovat ottaneet voimakkaasti kantaa eläinten olojen parantamisen puolesta.
Nämä onnettomat eivät kuitenkaan ole yksin. Siinä missä Marx aikoinaan laittoi filosofisen lahjakkuutensa ajamaan köyhien asiaa, monet kansainvälisesti tunnetut filosofit ovat ottaneet voimakkaasti kantaa eläinten olojen parantamisen puolesta. Eläinfilosofi Elisa Aaltola on koonnut Johdatus Eläinfilosofiaan tekstejä ja ajatuksia muassa Peter Singeriltä, Tom Reaganilta ja Jacques Derridalta.
70-luvulla pääteoksensa Oikeutta eläimille julkaissutta Peter Singeriä pidetään eläinoikeusliikkeen isänä. Singerin perusteesi eläinten oikeuksien puolesta on se, että eläimet tuntevat iloa ja tuskaa siinä missä ihmisetkin. Tämän takia niitä ei myöskään tule pitää keskitysleirimäisissä oloissa sen enempää kuin ihmisiäkään.
Tom Reagan taas lähtee siitä, että eläintä ei saa kohdella pelkästään välineenä, vaan jokainen eläin on oman elämänsä subjekti ja yksilö, jota suojaavat yksilön oikeudet.
Vaikka eläimet eivät ole niin tietoisia, että niille voitaisiin antaa esimerkiksi oikeus äänestää (mitä ne eivät vaadikaan), niille kuuluvat tietyt perusoikeudet, kuten oikeus terveelliseen ravintoon ja vapaaseen liikkumiseen, samoin kuin esimerkiksi lapsille ja vammaisille.
Eläinfilosofian kehitys on kulkenut lajin korostamisesta eläinyksilön huomioimiseen – eläimet eivät olekaan lajinsa kasvottomia edustajia, vaan ainutlaatuisia yksilöitä.
Tämä tulee esiin etenkin Derridan ja Barbara Smutsin kohdalla. Derrida koki kiusallisen häpeälliseksi sen, kun hän oli alasti kylpyhuoneessa ja huomasi salaa mukaan pujahtaneen kissansa katsovan häntä. Derrida näki kissan yksilönä, jolla on ainutlaatuiset kasvot ja katse.
Smuts taas jätti tutkijankammionsa ja matkusti Afrikkaan tekemään tutkimustyötään paviaanien kanssa. Paviaanilauman lähestyminen oli kuitenkin vaativa prosessi. Herkät ja tarkat eläimet huomaavat pienenkin liikkeen ja aikomuksen ja reagoivat jokaiseen väärään liikkeeseen.
Tutkijaa auttoivatkin apinoiden luottamuksen saamisessa älyllistä ja analyyttistä asennetta paremmin välittömyys, herkkyys ja intuitio. Hän pääsi laumaan sisälle ja lopulta sulautui siihen niin, että muuttui yhdeksi esi-isistämme.
Smuts toteaakin, että meissä kaikissa asustaa eläin ja sen voi löytää uudelleen palaamalla takaisin evoluution alkuun. Tämä on kestävä pohja myös eläinten hyvinvoinnin huomioimiselle ja parantamiselle.
Elisa Aaltola (toim.): Johdatus eläinfilosofiaan. Gaudeamus 2013. 320 sivua.
uutiskirje 