Jokin huojuu, mutta onko se tasavalta?

Seppo Lindblomin tuore kirja Huojuva tasavalta on hämmentävä lukukokemus. Siinä yhdistetään kaksi asiaa tavalla, jota kukaan muu ei ole huomannut tehdä. Jos onkin syytä yhtyä Lindblomin siihen ajatukseen, että presidentin valtaoikeuksia on karsittu liikaa, niin pitääkö tämän arvion nousta eurokriisin olemuksen erittelystä? Mielestäni ei, mutta juuri siitä Lindblomilla kuitenkin on paljon sellaista sanottavaa, jota on syytä pysähtyä ajattelemaan. Siksi pitkähkö sitaatti kirjan esipuheesta on paikallaan:

”Kun selityksiä luottoekspansiolle on haettu, tuntuu joskus unohtuneen se seikka, että pankkitiskillä on aina kaksi puolta, luotonantajan ja luotonottajan. Jos useat eurooppalaiset hyvinvointivaltiot ovat nyt kriisin kourissa ja pelastusrintamakin lähes piippuun saakka velkaantunut, niin sitä ilmiötä – – on vaikea selittää yhteiskuntapolitiikkaan pesiytyneiden uusliberaalien virtausten avulla. Selitystä tulee etsiä päivänpolitiikan moraalista, kun toisiinsa liimautuneet puolueet rakensivat reformikilvallaan aina vain syvempään velkaantumiseen nojaavaa hyvinvointia. Finanssimaailman moraalikato antoi puolestaan tilaa ja vauhtia näille pyrkimyksille. Euroopan unionin byrokraattinen valvonta taas osoittautui sokeaksi sille, miten moraalille saattoi käydä pankkitiskin kummallakin puolen.”

Totta ja oleellista! Mutta jos hyvinvointivaltion rakentamista tai ylläpitämistä velaksi ei olekaan syytä nimittää uusliberalismiksi, niin finanssimaailman moraalikato kuuluu hyvinkin tuon nimikkeen alle. Uusliberalismihan ei ole ensisijaisesti vain taloudellinen, vaan ensisijaisesti poliittisen kulttuurin ilmiö.

On ollut uusliberaali poliittinen uskomus, että talouden, olletikin rahoitusmarkkinoiden, tulee saada toimia ilman julkisen vallan asettamien pelisääntöjen sääntelyä ja saada kaikessa rauhassa muun muassa innovoida erilaisia velkakirjojen johdannaisia. Ehkäpä uusliberaali poliittinen kulttuuri ja moraalikato siksi ovatkin likipitäen synonyymeja.

Tässä katsannossa sekä ylivelkaantuneet yksityistaloudet että ylivelkaantuneet valtiontaloudet näyttäytyvät uusliberaalin poliittisen kulttuurin uhreina. Kaksi perättäistä talouskriisiä – sekä USA:n asuntorahoitusmarkkinoilta alkanut kriisi että eurokriisi – näyttäytyvät uusliberaalin poliittisen kulttuurin katastrofeina.

Kestävyysvajeen ongelma

Lindblom kohdistaa sanansa ensi sijassa sosiaalidemokraateille, omille puoluetovereilleen, ja varoittaa että valtiontalouden kestävyysvajeeseen ei saa suhtautua vain jonkinlaisena teknokraattisena välttämättömyytenä, joka valitettavasti samalla merkitsee pakkoa luopua kaikenlaisista edistyksellisistä pyrkimyksistä ja suorastaan politiikasta. Tätä varoitusta on syytä mietiskellä muidenkin kuin sosiaalidemokraattien.

Perimmältään kysymys kuuluu, onko vasemmistolla hyvinvointivaltion alasajolle ja sitä vain vastustavalle perääntymistaistelulle vaihtoehtoa?

Lindblom näkee kolme syytä, miksi suomalainen – ja moni muukin – hyvinvointivaltio on kroonisesti rahoitusvaikeuksissa. Ensinnäkin se on jo lähes valmiiksi rakennettu. Toiseksi väestörakenne ja siihen liittyvä huoltosuhde ovat muuttuneet sellaisiksi, että verotulot eivät riitä kattamaan julkisen vallan menositoumuksia. Kolmantena ja ehkäpä tärkeimpänä tekijänä on maailmantalouden rakennemuutos, jossa Eurooppa on menettänyt nousevien talouksien rinnalla suhteellista kilpailukykyään, mikä voi merkitä jatkuvaa työttömyysongelman ja taloudellisen stagnaation kanssa sinnittelyä.

Nämä syyt ovat todellisia ja siksi on sitäkin hämmästyttävämpää, että Lindblom keskittyy tarkastelemaan Euroopan unionia lähinnä vain Suomelta sopeutumista edellyttävänä uhkana eikä unionimaiden yhteisenä mahdollisuutena. Lindblomin perspektiivi on lukittunut päällä olevaan kriisiin. Ehkä kannattaisi katsoa pidemmälle.

Suuri hyvin toimiva sisämarkkina, jossa pidetään huoli koko väestölle tasaisesti jakautuvasta ostovoimasta, voi olla paras lääke kaikkiin kolmeen hyvinvointivaltion ongelmaan. Jos se on totta – ja minusta se on – niin silloin viime aikojen puheet pelastuspakettien takuista, yhteisvastuun turmiollisuudesta ja vain kurin kautta oikeudenmukaisesti tapahtuvasta normalisoitumisesta joutuvat uuteen valoon.

Vasemmiston kannalta kysymys olisi siitä, miten rakennetaan sosiaalinen Eurooppa. Tässä katsannossa Lindblomin pelottelu sillä, että EU:n tiiviimpi talousliitto merkitsisi Brysselin byrokratiaa ja uhkaa suomalaiselle kansanvallalle, vaikuttaa omituiselta. Mikään demokratia ei ole koskaan tullut toimeen ilman hallintoa hoitavaa byrokratiaa. Kysymys on siitä, ohjaako kansanvalta byrokratiaa vai päinvastoin. Se taas on poliittisen tahdon ja osaamisen kysymys.

Poliittinen järjestelmä koetuksella?

Lindblomin kirjan kärki kohdistuu Suomen poliittiseen järjestelmään. Hän aloittaa eurokriisin erittelyllä ja puhuu sitten sen synnyttämistä kotimaisista ongelmista. Voisi odottaa, että hän puhuisi perussuomalaisen nationalismin poliittiseen kulttuuriimme levittämästä asenneongelmasta. Lindblom sivuaa tätä ongelmaa, mutta vain ohimennen ja tekee senkin ilman erityistä analyysia.

Lindblomin huoli on yllättäen valtiosäännössä ja tasavallan presidentin valtaoikeuksissa. Viimeksi mainittuja on kavennettu liikaa. Lindblom tuntuu olevan sitä mieltä, että on ollut virhe tulkita kaikki EU-politiikka sisäpolitiikaksi, johon presidentillä ei ole asiaa. Tämä kanta onkin itsestään selvästi järkevä sikäli kuin on kysymys EU:n ulkopolitiikan kehittelystä. Jos tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa, niin totta kai Suomen kannanmuodostus EU:n ulkopolitiikkaan on myös Suomen ulkopolitiikkaa, ja sen tulee siksi kuulua tasavallan presidentin toimivaltaan.

Lindblomin ajatukset menevät kuitenkin pidemmälle. Hän tuntuu ajattelevan, että kaikenlainen EU:n institutionaalinen kehittäminen olisi syytä tulkita Suomen ulkopolitiikaksi. Tämäkin kanta on järkevä, koska Suomi on Euroopan unioniin valtiosopimuksella liittynyt suvereeni valtio. Jokainen perussopimuksen muutos rinnastuu valtiosopimukseen.

Vaikka Lindblom toteaakin kohtuullisen selvästi kantansa näihin kahteen valtaoikeusongelmaan, niin hänen päähuolensa ei ole niissä sinänsä, vaan sellaisessa mahdollisessa (ja hänestä melko todennäköisessä!) kriisissä, johon Euroopan unioni ja sitä myöten laajemmin kansainvälinen yhteisö voi ajautua. Tätä tilannetta silmällä pitäen – joko tilanteen hoitamisessa tai sen välttämisessä – tarvitaan Lindblomin mielestä sellaista presidentillistä johtajuutta, jota ei voi odottaa esimerkiksi pääministeriltä.

Tämä kanta on omituisen alarmistinen (liioiteltujen vaarojen etsiminen). Ei myöskään tärkein demokraattinen syy kannattaa selkeillä valtaoikeuksilla varustettua tasavallan presidentin virkaa ole siinä tasapainomekanismissa, joka syntyy siitä, että on kansan valitsema parlamentti ja kansan valitsema tasavallan presidentti, mitä Lindblom korostaa sinänsä oikein.

Oleellisinta on, että sekä sisäpolitiikka että ulkopolitiikka ovat näin kansanvallan demokraattisessa kontrollissa. Eduskuntavaalit käydään sisäpolitiikan merkeissä ja tasavallan presidentin vaalit ulkopolitiikan merkeissä.

Jos tasavallan presidentin virkaan katsotaan edelleen liittyvän liikaa autoritaarisia isähahmo-odotuksia, niin Lindblomin kirja ei niitä valitettavasti vähennä. Usko tasavallan huojumiseen on myös liiallista alarmismia. Kyllä tasavallan presidentin valtaoikeuksien vähentämisessä tehdyt ylilyönnit voidaan oikaista ilman hätäkellojen soittoa.

Seppo Lindblom: Huojuva tasavalta. Otava 2013. 272 s.